Follow my blog with bloglovin´

11:11 ... wish time. ♥

Romeo where's your girlfriend?

Ensi-ilta takana ja on nyt paljon raukeampi fiilis. :----)
Aluksi tuntui, et pyörryn varmana sinne meidän odotus tilaan, mut
en onneksi kuukahtanut.

Näytös meni hyvin ja yleisö antoi paljon energiaa, mun energiat
lopahti kyl pikkasen alas, kun jännitys raukes sit, mutta olin jo omat
osani suunilleen ehtinyt tehä :-----) Huomenna uusiksi sitten taas illalla.

Esityksen loppu oli niin hieno juttu, kun ensin tulee loppulaulu, sitten tulee
kättely ja loppu (the end) ja sitten vielä kumarrus ja kun yleisö taputtaa hulluna,
se on upeeta.
Rakastan tota porukkaa ihan mielettömästi, enkä halua luopua koko harrastuksesta, nyt
kun alan päästä mukaan.

Harmi, ettei kukaan muu päässyt ku äiti ja iskä. Huomenna tulee Otava porukka ja
viikonloppuna Soile ainakin, Juhosta en tiedä :-----)
Se on ihan tervettä jännittää paljon, lisääpä adrenaliinia ainakin, kunhan en oikeesti
sitten pyörry :-----D

Hamitti vaan, kun äiti ja isi ei jäänyt oottaa mua aulaan, eikä ne ilmoittanut mitään et lähtee. Mut
mistäpä ne olisi tienny sen. No etin siellä aulassa aika eksyneenä niitä, mut ei missään. Jäin jopa oottaa,
jos ne meni vessassa käymään.. :----(
Kuljin Jussin kanssa kotiin osan matkasta ja kotona kukaan ei tullut vastaan sanoo mitään, vaan toinen
makaa makkarissa ja toinen sohvalla olkkarissa. Oli vähän semmoinen vitun kiitollinen olo niistä jumalattomista
ylpeyden osoituksista ja katosin yläkertaan.

Juho tuli jossain vaiheessa sanoo, et äitillä on asiaa ja menin sitten takaisin alas ja makkariin. Äiti siinä
sanoi, että ihan hyvähän se esitys oli jne. Rupesin tietty siinä sitten vähän itkemään, kun kaikki jännitys
sit purkaantui ja meinasin sotkullakin itkeä, kun porukat ei sitten halunnukkaan onnitella mua.

Äiti oli ostanut kukkien sijasta mulle pienen hello kitty pehmon, jolla on magneetit käsissä ja istuu ♥
Ei ne sitten unohtaneetkaan, että tää oli mulle tärkeetä (tai sitten se vaan johtui siitä, kun Hyde sanoi viimeiseksi, ettei sillä ollut varaa ruusuttaa meitä, et toivottavasti joillakin on antaa kukkia). Mutta silti, äiti ♥

Oon valvonu AIVAN LIIAN MYÖHÄÄN. mun piti olla jo nukkumassa heh heh. No tää on ainoa kerta ja en
ehdi olla paljoa koneella tai muuallakaan, jos en yö aikaa käytä hyväkseni.

Sain myös paketin hennesistä:
- HULK pöksyt
- Pinkki paita, missä lila koira
- Harmaa paita ja hassu kuvio
- valkoinen paita, missä tyttö ja koira
- Arvin lippis

noi pöksyt ♥
nyt mentävä kyl nukkumaan :---) --->>

sick world.

Miltä tuntuukaan olla riittämätön itselleen ja muille. Aina löytyy parantamisen varaa
kaikessa. Minulla itselläni on iso henkilökohtainen ongelma painoni ja oman itseni
kanssa. Kuinka onnelliseksi se tekeekään, jos joku sanoo "Elisa, sä oot laihtunut" , tai
"sä oot tosi kaunis Elisa ilman meikkiäkin".Tosiasia on se, ettei kukaan tee niin, koska olen
itse niin epävarma itsestäni, olen epävarma ympäristöstäni, enkä tunne itseäni niin, kuin
viime vuonna, kun tuntui kaikki helpommalta ja ainoa kotini oli otavassa.
Nyt kaikki on toisin, en tunne vanhoja ystäviäni, en tunne itseäni, olen keskellä
miinakenttää, eikä minulla ole tilaa hengittää. Ei ole enään ketään, kehen uskallan
tukeutua..
Olen kala kuivalla maalla.
En uskalla enään olla vapaa, koska se kostautuu. Olen häkissä ja kun ei ole muuta,
alan miettiä vikojani ja kuinka muut niihin kiinnittävät huomiota. En ole koskaan ollut
niin onnellinen, kuin viime lukuvuonna ja sen jälkeisenä kesänä. Sitten alkoi
kaikki muutos, enkä ole osannut tulla siihen. Tuntuu, kuin minulla ei ole enään samoja
ystäviä, en tunne ketään. On, kuin olisi takaisin yläasteella. Enkä tarkoita tällä pahaa
Otavalaisia kohtaan, mutta minusta tuntuu, että menetän heitä koko ajan enemmän. Minua
ei katsota enään samalla tavalla, en ole enään yksi tärkeä, olen vain yksi sivullinen. Haluaisin
vain pois. En jaksa aina stressata asioita, jotka rikkovat minua jälleen.

Ja mitä tulee itseeni, lukuvuoden jälkeen olin jälleen laihtunut ja jatkoin lenkkeilyä
päivittäin. Sitten se vain jäi kesäkuun jälkeen lähes kokonaan ja syksyllä kokonaan.
Loppu syksystä lenkkeiltiin otavassa, mutta siihen sekin jäi.
Heti kun alkaa lämmetä, alan käymään joka päivä lenkillä.
Vihaan kroppaani, vihaan itseäni, eikö se enään riitä?

Maailma on muovautunut esimerkkien mukaan ja minä olen roskaa.

no one someone.

Entä, jos kaikki puhe 'the one' - jutuista on vain pelkkää paskaa?
Kun sanotaan, että kaikille on tuolla jossain joku oikea jne. entä jos
kaikki se onkin vain puhetta? On maailmassa ihmisiä, jotka ovat
eläneet yksin koko elämänsä tahtoamattakin, vai etsivätkö he väärin?
Eihän sitä silloin pitäisi lähteä etsimään, eikö se pitäisi olla kohtalon kuljettamaa?
Ja mistä tuntee oikean? Voithan sinä olla koko elämäsi jonkun kanssa, joka
ei välttämättä olekaan 'se oikea', toisaalta tämä taas kertoo, että ihminen on
se, kenen kanssa jaat koko elämäsi.
Sen tietää ilmeisesti, vain kuolemanvuoteella.
Asiat ovat liian monimutkaisia. No entä, jos ei ihminen löydä sitä omaansa?
Onko sitten joku yläkerrasta päättänyt, että tämä ihminen on joko ahne, itsekäs tai
muuten vain kusipää, ettei ansaitse ketään vai tuleeko tässäkin vastaan ihmisten muovaamat
kauneusihanteet?
Ihmisiä on monenlaisia, kaikilla omat mielikuvat omasta, mutta jos ihminen on muovannut
päähänsä tietynlaisen ihanne rakkaansa on hankala yrittää löytää se, joka täyttäisi nämä kriteerit.
Pitääkö lähteä kiertämään maailmaa, jos vaikka jossain mumbaissa tulisi joku sieluntoveri
vastaan? Olen kuitenkin, että lähden britteihin löysin sieltä miehen tai en.

Huomenna kotiin ja sisko värjää mun hiukset, laittaa kulmakarvat kuntoon ja leikkelee vähän hiuksia.
Kaikkea pientä mukavaa, sitten lauantai-sunnuntai menee teatteri treeneissä.

tyhmä tyhmä tyhmä vatipää.

mikä minua vaivaa, en ole ollut nyt oma itseni.
Tuntuu niin turvonneelta pään sisässä ja
joka askel on raskas ja heikko.

Pidän sinusta paljon, mutta en usko tämän
olevan niin suurta. Pelkään, että tämä
näkyisi koko maailmalle, kun en halua edes
sinun tietävän. En tee enään virheliikkeitä,
etten kompastu omiin askeliini.
Minulla on lukko, sinulla on avain. Voisitko
olla kiltti ja heittää avain tyhjyyteen kauas.
Älä hukuta minua epätoivooni, en halua
sinulta muuta kuin ystävää lähellä.

head in the pretty pink clouds.

Tuntuu kevyeltä olo (vaikken olekkaan itse niin kevyt...)
Sellainen olo, että haluaisi halata jotain ihanaa rakasta
ja olla ilta lähekkäin.
MUTTA
mistä nyt sellaisen ihmisen löytäisi, en ole koskaan
päässyt niin lähelle ketään, ketä rakastan oikeasti
niin paljon sillä tasolla.
Kaikilla muilla tuntuu käyvän parempi tuuri ja moni
sanookin, että "kyllä mulla sellainen ihminen olisi
jos itse haluaisin sellaista ...." no onnea heille sitten,
on se kiva leikkiä oikeaa ihmissuhdetta silloin, kun
itseään huvittaa. Toiset taas etsivät epätoivoisina ihmisjoukosta
sitä omaa rakkautta.

Olen ehkä liian hyvä uskoinen tai hormonihirviö.
Kuvittelen pienenkin asian tarkoittavan todella suurta.
Mutta nekin pienet asiat tekevät hetkeksi maailman onnellisimmaksi.
Tosin se on vain niin hetkellistä.
Pieni sana, pieni ele ja pam, olen
myyty. Se johtaa vain lopuksi masentavaan
hiljaiseen itkuun.

pam, olen sinun.

:-----------)

no ei tuo synttäri juttu ole kovinkaan tärkeä juttu. Se on
aika yliarvostettua täyttää 18. Enemmän siinä taitaa olla huonoja,
kuin hyviä puolia.
Toki pääsee baariin ja kattomaan paljon alaikäisiltä kiellettyjä
keikkoja ( En pääse näkemään Olavin kevään viimeistä keikkaa... :< ),
mutta kaikki vastuu siirtyy itselleen, terveydenhuolto on maksullista
ja on alettava miettimään töitä ja tulevaisuutta.

Pahan olon festivaalit ovat alkaneet.
Minulla ei ole yhtään sanoja valmiina suussani, kaikki takertuvat
niihin johtoihin, jotka määräävät mielentilani.
Jotkut pelaavat hyvillä korteilla, toiset taas saavat pakan huonoimmat,
peli on siis menetetty.
Minä olen pelinappula ilman paikkaa.
Olen lääke ilman reseptiä, ilman sairautta mihin minua tarvitaan.

Sade pyyhki taas ihoani ikävällä.
En ole koskaan ymmärtänyt ihmismieltä ja kaikkea
niitä monimutkaisia asioita.
Ihmiset kaipaavat ympärille kaikkea, mutta sitten haluavatkin
olla yksin.
En tiedä mitä itse etsin, vai etsinkö turhaan. Onko onnellisuus
rakkaudessa, vai onko se vain naamioitua surua ja pelkoa?
Onko kaikille olemassa se JOKU?
Vaikea kuvitella, kun joka kolmas ihmissuhde päätyy eroon jossain
vaiheessa elämää. Vai oliko se sitten väärä ihminen? Ensimmäiset
5-7 vuotta tuntuvat, kuin se olisi se oikea, mutta sitten kolikon toinen
puoli alkaa tulla esille.
Olen kuvitellut uskovani rakkauteen, mutta onko se sittenkin vain
sen kadehtimista? Tai, kun elokuvissa rakkaus on niin ihanan kliseistä
ja siksi kaunista. Mutta kenelläpä ei olisi omia harhakuvitelmia rakkaudesta?
Huomaa, että teksti on hieman pessimististä, mutta kaikkien näiden vuosien
jälkeen en osaa enään edes kuvitella, millaista on oikea rakkaus. Miltä tuntuu
tuntea luottamus ja lämpö vieressä. En ole kokenut oikeaa rakkautta, joten
epäilen sen olemassa oloa.
Toisinaan haluaisin huuhtoutua aaltojen mukana, haluaisin sukeltaa näkymättömänä
syvään mereen. Haluaisin toisinaan olla kuuro ja sokea, ettei minun tarvitsisi nähdä
ympärilleni, joka saa minut surullisemmaksi, kuin se etten voisi nähdä sitä kaikkea.
En haluaisi kuulla enään mitään, musiikki saa minut muistamaan, ettei minusta
koskaan tule mitään.

water damage.

Eilen aiheutin jonkinmoisen vesivahingon, sitä edellisenä päivänä poltin meidän
keittiön lattiaa. Tai tulikuuma kekäle tippui lattialle, kun lämmitin taloa ja
jätti jäljen lattiaan. Eilen eteisessä satoi kirjaimellisesti vettä ja kun iskä tuli,
oli jo koko eteisen lattia ehtinyt kastua.
Meillä on ilmeisesti putki hajonnut, koska tuo ei ollut eka kerta, mutta eipä
ole ennen ollut noin paha vahinko tullut. Sen lisäksi vessan lattia lainehti, koska
sielläkin valuu vedet ja se vessa ei ole mikään suuri.
Vessan ovi on turvonnut ja maalit rapistuu siksi päälle, kun koittaa sulkea sitä.
Sen lisäksi myös alin kerros sai kanssa osansa, koska eteisen lattian läpi ilmeisesti
vesi menee hyvin läpi. Ihmettelin vaan niin suuresti, että miten ihmeessä
pukuhuoneen kaapin pyyhkeet ovat niin märkiä. En usko, että äiti on niitä
märkinä kaappiin tunkenut... :----O
Kuvasta voi nähdä, että siellä tosiaan sataa.

en ole kukaan, en ole mikään.

Leijailen pilvilinnoissa ja kosketan jään pintaa.
En tunne kipua, en tunne pelkoa. Olen
vapaa ja yksin, minua ei ole.
Olen tuulen viemää, minua ei saa kiinni kukaan.

Olisi aika nostaa rimaa korkeammalle, mutta kun
en vain pysty. Pitäisi olla jokin mikä saa minut liikkeelle.
Jos asuisin vielä mikkelissä, voisin päivittäin mennä
kaupungille kävellen. Täällä minun täytyy kävellä
parisataa metriä kauppaan ja koululle parikymmentä
metriä. Ei siinä nouse kunto. Sen lisäksi syön liikaa
ja en halua enään katsoa peiliin. Piiloudun hymyyn
ja esitän onnellista.
Minun sisälläni pistelee ja jokin hakkaa sisäpuoltani
sadalla tikarilla. En ole enään vahva, olen heikompi,
kuin koskaan. Enkä anna kenenkään päästä lähelleni.
Haluan olla etäinen, minusta tuntuu että olen vain turhamainen.
Haluaisin vain pois, pois tästä kauheasta kehosta.

pois pois POIS !

99 red balloons go by

Aika jännä juttu, että oon vieläkin hereillä. Enkä oo ees niinkään väsynyt.
Oon ehkä enemmän väsynyt omaan elämääni. Vähän niin kuin eläisi tynnyrissä.
Olisi ihanaa saada hiukan vaihtelua, muutakin kuin riekkua kahden kylän välillä
ja tyytyä siihen samaan paskaan, mihin aina ennenkin.
Onhan se kiva elää tutuissa paikoissa, mutta piirit on kuitenkin aika pienet.
Enkä nyt tarkoita, että haluaisin eroon näistä ihmisistä. Lähinnä tarkoitan, että
olisi välillä kiva maistaa vähän uutta ja vierasta.

Mä oon aika uusi näihin asioihin, en tiedä paljoa mistään mitään. En
esimerkiksi oikein tiedä parisuhteista. Eipä ole paljoa tullut vastaan.
Mahdollisuuksia on ollut, mutta ei ole vieläkään sitä oikeanlaista löytynyt.
Ehkä teen asioita väärin ja siks oon tässä pyörässä. Aina samat vanhat maisemat,
mitä oon nähny koko elämäni ja samat ihmiset joista ei puoletkaan ole kiinnostunut
paskan vertaa mitä mulle kuuluu tai nähdäänkö me.
Mutta niin se vaan on, että elämä muuttuu. Ihmiset muuttuu ja en ole itsekkään
poikkeus. Välillä vaan tuntuu, etten ole muuttunut mihinkään suuntaan millään tavalla.
Olen edelleen pyöreä, arka, tyhmä tyttö, kuin esimerkiksi 6 luokalla. Niistä ajoista jäi
kummittelemaan vain mieleen kaverin tokaisu toiselle: "musta tuntuu, että Elisa on mun
seurassa vaan siks, kun sillä ei ole muita kavereita".
Onko se sitten väärin viihtyä toisen seurassa, joka ei itse ole sitä vastaan? Ei mulla siinä vaiheessa
ollutkaan kauheasti kavereita, keiden seurassa olisin viihtynyt niin. Kukaan ei pitänyt minua millään
tavalla kiinnostavana tyyppinä. En edes halua muistaa, miltä näytin. Sehän se vitun tärkeä asia onkin,
miltä näytän. Kävin vaa'alla 1 tai 2 luokalla jo ja vertailin samaisen kaverini kanssa painojamme.
Muistan, että painoni taisi olla jotain lähelle 33kg ja se oli jo paha. Tai ainakin kaveriini verrattuna.
Se sama on kummitellut mun päässä, miltä mä näytän, paljon mä painan, mitä muut musta oikeasti
ajattelee. Siksi ehkä en olekkaan mielenkiintoinen. Tai ainakin musta tuntuu välillä, ettei kukaan
pidä musta sen takia, miltä näytän. Mutta mikä on sitten se oikea vastaus?
Iskä on aina jaksanut muistuttaa mun painosta, mutta silti iskää rakastan.
Tänään kävin taas vaa'alla ja nämä muutamat asiat tuli mieleeni. Nyt taas tuntuu, että pakko
alkaa urheilee, pakko pudottaa painoa.. Samaa pirun ympyrää kierrän sitten koko puolen vuoden
ajan, ennen kun taas päädyn tähän. Kesällä painoin n. 3 kg vähemmän. Ja nyt kun ajattelin, että oon saanu
rytmin kuntoon, se onkin pysyny samana tai pahentunut. Enkä halua mitään syömishäiriö tai vitun turhia
diettejä, jotka tappaa muutakin, kuin aikaa ja hermoja.

Mulla odottaa vessan seinän sisässä kirje itselleni, jonka lupasin ottaa sieltä, kun mulla on joku ihminen.
Aika turha lupaus, mutta näin olen ajatellut tehdä. Ei turhaan ala masentaa se sisältö tai ne ajatukset.
En ehkä löydä ketään moneen vuoteen, mutta ainahan voin ottaa sen kirjeen tuolta ja keksiä
sille toisen säilön.
Musta tuntuu vaan kaiken aikaa, että mua seuraa joku karma. Aina ajatellessani, että olen onnellinen, tapahtuukin
jotain joka murskaa kaikki ne onnellisuuden ajatukset ja pistää kaiken päinvastaiseksi.
Mua pelottaa ajatella unelmia, kun pelkään niiden tapahtuvan päin vastaisina.

katottiin äsken yksi melko mielenkiintoinen leffa 'Normaalia keskenkasvuisten käytöstä'.
Se sai mut taas ajattelemaan kaikkea ja vähän enemmän. Kadotin kaikki ne ajatukset
jo matkalla, mutta sainpa taas jotain mullistavaa kirjoitettua.

Muistu mieleen yksi traaginen elokuva, joka koskettaa joka kerta, kun katsoo;
Boys Don't Cry
Transgender pojasta 1993 - luvulta.
Trans-sukupuolta ei hyväksytä siellä
ja varsinkaan tuohon aikaan. Teena joutuu
pakoilemaan ja varomaan kaikkea.
Lopulta selviää kaveriporukalle, että hän ei
olekkaan Brandon, vaan Teena ja porukan äijät
raiskaa Teenan, joka on syvästi rakastunut porukan
nuoreen ja kauniiseen tyttöön. Tämä ei välitä siitä,
onko Brandon oikeasti tyttö vai poika.
Lopuksi äijät ampuvat Teenan ja myös häntä
suojelleen nuoren naisen, joka myös kuului porukkaan. =//

Tätä tapahtuu edelleen jenkeissä.
kerran kuukaudessa tapetaan ainakin yksi
sukupuolivähemmistön "jäsen".
Myös amnestyn eräs mainos herättää minussa suuria
tuntemuksia maailman paskamaisuudesta:
http://www.youtube.com/watch?v=TFI0kxpME8w

Miten ihmiset voivat olla noin epäreiluja.
jossain maissa edelleen homoseksuaalisuus on niin
suuri rikos, että heidät tapetaankin.
Missä se tasa-arvo ja vapaus.
ihmiset vertaavat homoseksuaalisuutta esimerkiksi
murhaan.
miksi?
asia kytee päässäni ja tunnen suuren surunkin jo
mielessäni.
ei ole reilua.

Pienenä ei tarvinnut miettiä velvollisuuksia, ei ajatella
mitä oikeasti tekee isona ja kuinka vaikeaa elämä joskus
tosiaan on. Vartuin Mikkelissä, mutta 12 vuotiaana muutimme
omakotitaloon melkein toiselle puolelle kaupunkia.

Mutta entä nyt? En voi turvautua enään pakenemaan siihen
satumaailmaan, jossa silloin elin. Nyt on kohdattava kaikki
se, mistä ei osannut edes aavistaa. Tiesin sen, että ylä-asteen
matikka on ilmeisesti vaikeaa. Näin päättelin, kun katsoin
siskoni matikan kirjaa, kun hän teki keittiössä läksyjä.
Minun ei tarvinnut osata, kuin värittää A kirjain punaisella
ja B sinisellä.
Siinä mielessä olin hyvin ylpeä, enkä sano ettenkö enään olisi,
kun opin lukemaan jo ennen peruskoulun alkua. Siskoni
opetti minua. Sisko on aina ollut läheinen minulle.

Kun siskoni alkoi innostumaan hiusalasta, hän aloitti tekemään minulle
aina uusia kampauksia. Minulla oli vielä siihen aikaan pitkät vaaleankiharat
hiukset. Varhain myös kulmakarvojen nyppiminen tuli minulle tutuksi. Siskoni
on minua 4 vuotta vanhempi, joten oli meillä melko erilaiset maailmankuvat jo.

Kuinka sitten nyt? Kun miettii niitä aikoja, ei ole mieleen jäänyt yhtäkään huonoa
päivää. Ei harmaita aamuja tai pelottavia öitä.
Nykyään mieleen tuntuu jäävän ainoastaan ne kokemukset, mitkä ovat aiheuttaneet
jonkinlaisia "traumoja".

Minusta ei ehkä koskaan tule kirjailijaa tai valokuvaajaa. Ei laulajaa, eikä
taiteilijaa. Mutta en päästä niistä paheistani irti. Tuntuu, ettei sanoissani
ole tolkkua. En osaa kirjoittaa, enkä valita sanoja. Mutta päästän kaiken
sydämeltäni. Se on minulle tärkeää. Ehkä kukaan ei lue näitä, mutta
kuvittelen että eräs kolumnisti taiteilija lukee, vaikkei luekkaan. Siksi
sanani menevät solmuun, siksi menen solmuun. Minussa ei ole tolkkua,
ei säveliä. Olen kovakantinen kirja, ehkä sanakirja tai romaani. Olen
täynnä hiljaisia runoja, valuvia sanoja rakkaudesta ja vapaudesta. Minussa
ei ole alkua, eikä loppua. Minussa on täynnä salaisuuksia, joista täytyy ottaa
selvää, olen täynnä kiertoilmauksia, joita täytyy tulkita.
Saatan kirjoittaa juuri sinulle kirjaan omistuskirjoituksen sydämen muotoisena.
Saatan omistaa jonkun säkeistön sinulle.
Minua saa lukea suklaata tai ilojuomia nauttien. Minä olen kestävä, tosin
sivuni saattaa revetä hiukan, jos olet kovakourainen.
Minä olen epäselvä, toivon että ymmärrät. Sisällän paljon
romantiikkaa, seikkailua, toimintaa ja paljon muuta, mitä saatat toivoa.

Mutta ehken ole ulkoa niin kaunis, olen hieman elämän ruhjoma ja
en kovin luettavan näköinen. Mutta lupaan; jos otat riskin,
lupaan sinulle seikkailua. Kaikki vaan eivät ole valmiita siihen, mitä tuleman
pitää. Olen vain kirja, joka heitetään aina uudestaan nurkkaan ja kirppiksille,
kun hiukan ollaan leikitty ja ruhjottu. Koitan kestää kaiken, mutta vaatiihan se
paljon.

Toivon, että löytäisit minut ja pitäisit minua hyvänä.

there were a time...

Hankalaa ajatella, kuinka aloittaisin tämän nyt. On sattunut asioita, joita
en kuvitellut vielä tapahtuvan. Kaiken kurjan päälle ripotellaan vähän lisää
samaa paskaa.

Eilen kaikki se alkoi siitä, kun olin jo ruokalistan perusteella päättänyt,
että päivä on todella huono. No, pidin tätä vain omana hassuna logiikkana.
Mutta illalla sain viestin Hydeltä, että olisi lauantaiksi tehtävä roolianalyysi.
Tietysti menin paniikkiin, koska en tiennyt hahmostani itsekkään mitään,
saati sitten koko nimeä, taloudellista tilannetta tai lempi asioita ja kävelytyyliä.
Minua kehotettiin aloittamaan tehdä sitä ja menin omaan huoneeseeni,
etsin käsiini paperia ja kynän. Sitten menin samaiselle sivulle hakemaan ne
kaikki, mitä suunilleen olisi kerrottava. Sain tietämäni etunimen kirjoitettua, ennen
kuin kaikki alkoi painaa päälle, mukaan luettuna väsymys, joka oli seurannut
minua koko päivän.

Halusin jutella jollekkin, joten pyysin äitiä soittamaan minulle. Tiesin, että heti
puhelun alussa alkaisin varmana itkemään pahaa oloani. No, äiti soitti ja minä
pysyin ehkä minuutin kurissa, ennen kuin aloitin sen kaiken stressin purkamisen.
Sanoin, että haluaisin lopettaa teatterin, kun en osaa mitään. Sanoin myös,
että olen väsynyt ja en halua nukkumaan vielä, kun kukaan muukaan ei nuku.
(Ja en kyllä kertonut, että huoneemme on aina täynnä porukkaa, jota en viitsi
häätää ulos.)

Sitten se tuli, mitä olen jo pelännytkin; ukilla on syöpä.
Minulla ei ole ollut, kuin yksi ainoa ukki. Toinen kuoli jo kaksi vuotta ennen, kuin minä
synnyin. En tuntenut häntä, joten en voi kutsua häntä ukiksenikaan.
Tämä ukki on elänyt koko elämäni meidän kanssamme. Olemme vierailleet
melko harvoin, mutta aina silloin kun on ollut mahdollisuus. Ukki on ollut jo
aika kauan huonossa kunnossa ja olen pelännyt kaikkea tälläistä siksi jo jonkin
aikaa. Eikä asiaan varmana auta, että hänen kanssaan asuu äidin veli, joka ei
muuta enään tee, kuin juo. Se on aika surullista. Pidin enoa ennen kivana ja hauskana
tyyppinä, mutta nyt en edes halua tuntea. Okei, en voi sanoa etten halua, haluan.
Mutta ensin enon olisi itse ryhdistäydyttävä.
Äiti sanoi, että ukki on realisti, ei se ole reagoinut tuohon asiaan mitenkään. Syy siihen
on se, että ei ole tietoa onko se levinnyt vai vasta alussa.
Ukki on elänyt omillaan siitä saakka, kun mummi kuoli. Minulle se oli kova paikka,
tai olisi ollut varsinkin nyt. Mummi oli minulle läheinen. Vaikken nähnyt häntä usein, kaikki
ne hetket oli kultaisia. Piirtelimme ja touhusimme kaikkea yhdessä. Minulla pitäisi vieläkin
olla korvikset, mitkä mummi antoi minulle. Siinä poika ja tyttö pussaavat. Mummi varmaan
halusi, että joskus löytäisin jonkun. Tai ainakin saan kuvitella niin.
Muistan, kuinka mummi aina sanoi koiria Ressuiksi ja kissoja Miisuiksi. Aika paljon
muistan, vaikka näistäkin on monta monta vuotta.

Ja eilen myös aloin pelkäämään, etten saisi lopetettua tupakointia ja kohtu kärsisi ja
en saisi eläviä vauvoja..
Jos joku alkaa väittämään noin, menen heti paniikkiin. En halua kuulla yhtään kehoon liittyvistä
vaaroista. Vaikken hankkisikaan koskaan lapsia (mikä on aika valetta), on se kuitenkin surullista ja pelottavaa kuulla kaikkea tuollaista.

olen vapaa lailla linnun liitämään.

Miten voi olla kiire viikkolla ilman koulua.
Kävin tänään kävelylenkillä, kun kerrankin oli
ihana aurinkoinen sää. Miten helppo onkaan nauttia
tälläisistäkin pienistä elämän asioista. Hymyilin
ja kuuntelin iloista musiikkia.
"Minä liikun, se saa mieleni rauhoittumaan", niin
kuin Olavi laulaa. Pätee myös omalla kohdallani,
liikkuminen saa minut raukeaksi ja iloiseksi.
Tekniikka on jotenkin laskenut tasoaan, kun
oma soittimenikin lopetti yhteistyön jälleen kerran,
enkä millään ymmärrä miksi. Mutta eipä tuo
mitään loppujen lopuksi haitannut, kun olin jo
ihan asuntolan nurkilla. Kävin ostamassa jääteetäkin.

Minusta on jotenkin ihanaa olla naisellinen aina, kun
on mahdollisuus. Ja se mahdollisuus olisi kuitenkin
tarjolla aina. On ihanaa laittaa punaista huulipunaa ja
olla kaunis. Minulle ei oikein tuo punainen huulipuna vaan
pue, huuleni ovat pienet, mikä harmittaa.
Olen perinyt kasvonpiirteeni äidiltäni. Olen myös
tehnyt ainakin kerran sen virheen, että olen syyttänyt
siitä äitiäni. Sehän ei ole äitini vika, se ei ole oikeastaan
vika, kuin geeneissä.
Olen lapsesta saakka kuullut, että olen aivan äitini
näköinen. Eikä se ole jäänyt siihen lapsuuteen. Mutta
nyt se tietysti tuntuu erilaisemmalta, kuin lapsena. Eihän
sitä silloin oikein osaa ajatella enempää. Äiti on kuitenkin
minulle tärkeä ollut aina ja tulee aina olemaankin.
Jotenkin äiti-tytär suhteemme on viime aikoina muuttunut paljon
läheisemmäksi. Äiti on minulle nykyään, kuin paras ystävä. Vielä
viime vuonna pidin äitiä vain ihmisenä, joka minua elättää ja joka
huolehtii kaikista asioistani, joista en osaa ja pysty itse huolehtimaan.
Nyt keskustelen paljon puhelimessakin äidin kanssa, kun emme näe
muuten, kuin viikonloppuisin.
Mietin päivittäin, kuinka vaikeaa tulee olemaan minullekkin, kun
menen au pairiksi. Ikävöin äitiä jo näinä viikkoina, entä sitten kun
menenkin paljon pidemmäksi aikaa pois ja kauas, en voi vain
ottaa bussia ja mennä kotiin. Ajatus tästä alkaa jo tehdä minusta surullista
nyt. Mutta sellaista se on, jonakin päivänä on kuitenkin osattava irrottaa.
Sitten, kun aikuistun ja on aika muuttaa kotoa ja alkaa käydä töissä.
Muistan kuinka pienenä, kun asuimme vielä kerrostalossa, menin
ystäväni luokse yöksi, joka asui aivan viereisessä kerrostalossa.
Olimme parvekkeella ja olin laittanut päähäni muovisen tiaran ja
huomasin parvekkeelta äidin ja isän omalla parvekkeellamme.
Ilmeisesti siinä he kävivät tämän ystäväni vanhempien kanssa
jonkinlaista keskustelua, aloin kuitenkin itkemään ja haluamaan
takaisin kotiin. Niin se vain on, pelkoa. Pelkoa siitä, ettei koskaan
pääsekkään takaisin kotiin, että äiti ja isä hylkäävät minut
siihen. Nukuin lapsena äitin ja iskän vieressä. Tuntui jotenkin turvalliselta.
Nyt tietysti minulla on oma huone ja nukun paljon mieluusti siellä. Mutta
joskus tekisi mieli palata takaisin siihen aikaan, kun kaikki tuntui helpommalta
ja jokainen päivä oli pientä seikkailua.
Minulla on ollut aina rikas mielikuvitus ja olen ylpeä siitä, en vain enään osaa
käyttää sitä mitenkään hyödyksi. Joskus minulle pienen metsikön keskellä ollut
iso kivikin on ollut jokin suuri linna.
Äiti tulee olemaan nyt ja aina minulle rakkain ja paras ystävä. Äiti
on aina osannut hyväksyä minut juuri tälläisenä ja osannut
hyväksyä myös silloinkin, kun pukeuduin hieman hölmösti ja
värjäillyt hiuksiani ties millä väreillä.
Haluaisin esitellä äitini henkilölle, joka joskus tulee jakamaan
elämänsä ehkä minun kanssani.

pelkoa, inhoa ja b-luokan elokuvia.

Huomenna J:n synttärit. :---)
En tiedä mitään, mitä voisi lahjaksi antaa ja
tarviiko mun keksiä ees lahjaa, vaikka haluaisin.
Perjantaina on synttärijuhlat kuitenkin, joten..

Lahjojen keksiminen on aina niin hankalaa.
Aina joutuu miettimään, millainen lahja sopii
ja mikä miellyttäisi.
Ite oon aina omatekoisen kannalla, mutta
se vaatii kärsivällisyyttä ja aikaa.
Joululahjaksi annoin ystävälle omatekoisen
maalauksen, mutta paperi oli A4 ja
työ ei ollut muutenkaan mitenkään erikoinen.
Ostin siis maalauksen lisäksi jotain uniikkia
ja sellaista, mikä olisi suht tarpeellinen.
Pienempänä oli helppo ostaa lahjoja, koska
niitä pystyi ostamaan pikkurahalla Tiimarista
ja kaikki piti kaikenlaisista pikku tilpehööristä.
Nykyään, näin vähän kypsempänä olisi myös
oltava hiukan kypsempiä lahjoja.
Vaikka toinen sanoisi, ettei tarvii mitään tai
ei ainakaan mitään ihmeellistä.
Lahjan pitäisi olla mahdollisimman omannäköinen
ja omaperäinen, vaikka ostaisikin sen jostain halpahallista.
Nyt kun alkaa miettimään, niin mikäköhän olisi sellainen
lahja, joka olisi omannäköiseni, jonka voisin antaa
ystävälle. Maalaus on aina se perus, mutta se
ei ole varmana ainoa. Ehkä levy, missä on biisejä
ystävyyden varrelta, sellainen ' meidän soundtrack' :---)
Tai jos on kuvannut videona kameralla muistoja joistakin
pienistäkin asioista yhdessä, niin niistä tekee kokonaisen
elokuvan tai kuvakollaasi.
Minulla ei ole oikein videoklippejä, koska kamerassani on
liian pieni muistikortti, kuvia on kylläkin, muttei pahemmin
yhtään J:n kanssa. :---((
Eikä noita biisejäkään kai kyllä ole kauheasti...
Jos olisi nyt studioaika, voisi äänittää joitakin biisejä,
mutta aikaa olisi vain tämä päivä.
Perusmeno on sitten, että tarjoaa juomista. Mutta
en tiedä omastakaan juomisesta, viime kerta oli
kauhukokemus.

Tämä päivä on mennyt suht normaalisti, olen ollut
asuntolassa koko tähänastisen päivän, paitsi kävin
välillä syömässä.
Eilen J kuvasi mua koulun kangaskassiin, johon tulee
pieni kuva jokaisesta oppilaasta. Sen lisäksi J
kuvasi mua täällä huoneessa, ihan kiusakseni ja
ehkä omaa tylsyyttään. :----))

Haluaisin katsoa Keisarikunnan ja Ganesin tässä
jossain välissä, mutta se varmana jää sitten kotiin.
Ja 13.2. tulee leffaan Kielletty Hedelmä, jota menen
Miisa kanssa katsomaan ainakin. Onhan lempi artistini
siinä, sekä leffa vaikutti jotenkin kiinnostavalta.

au pairina linnunradalla.

Heräsin tänään ensimmäisen kerran 5 aikaan aamulla ja en meinannut uskaltaa
takaisin nukkumaan. Näin niin ahdistavaa painajaista, että sydän meinasi pettää.
Ehkä kaikki ei ajattele sitä unea niin kauheana, mutta minulle se oli ihan liikaa. En
pystynyt liikkumaan unessa, jähmetyin paikoilleni.

Mutta sitten menin myöhemmin takaisin nukkumaan ja heräsin 11 aikaan.
Tänään olen lähinnä katsellut au pair paikkoja, mielellään briteistä tai usasta, mutta
tein hakemuksen myös puolaan ja ranskaan.
Huomenna käyn pedakogin luona ja kyselen, jos hän voisi auttaa mua löytää
hyvä au pair paikka esim. sieltä briteistä.
Olen kauan halunnut sinne ja haluan edelleen.
Äitikin oli jopa sillä kannalla, että on hyvä idea mulle hakea au pairiksi.
Olin äitin reaktiosta melko yllättynyt, koska ootin kauheaa räjähdystä,
mutta sitten tulikin vastaus: ajattelitko, että jos olisitkin kauemmin? jne.. oli
tosi positiivinen yllätys.

Ajattelin lähtee joskus keväällä jo ja olla about vuoden.

nyt on olo kauhean riekaleinen ja henkisesti revitty. Johtuu juuri
noista painajaisista tai no painajaisesta ja vaihdevuosista.
Sekä, että täällä soi jotain mindraper musaa, joka ei sovi tähän
mielentilaan.

mutta ehkä tää tästä kohta sitten...

sinettejä ja korsetteja.

Mietin hartaasti, kuinka tällä kertaa aloittaisin tämän merkinnän.
Mieli ei toimi oikein tahdissa, näin flunssassa.
Aloin juuri muutama päivä sitten taas ikävöimään käsiä, jotka
uneen laskeuduttua takertuvat ympärilleni. Ne kädet minulla
oli kerran, mutta menetin otteeni ja olen siitä saakka etsinyt
uusia käsiä turvaamaan minua. Uusia on vaikea löytää,
kukaan ei ole valmis siihen, enkä löydä minulle sopivia käsiä.
Kyseessä ei loppujen lopuksi ole pelkät kädet, mutta ne
kädet ovat hyvin tärkeä osa sitä. Ne kädet ovat oltava
pehmeät, ne kädet eivät satuta, eikä tee pahaa. Ne kädet
ovat täynnä lämpöä ja puhtaat. Ne kädet pitävät omaa kättäni,
ne menevät ympärilleni ja koskettavat ihoa. Ne kädet
koskettavat hiuksia, ne tuntevat lämmön ja luovat sitä
itse.
Ne kädet siis ovat tärkeä osa.

Silmät olisi nähtävä oikea kauneus, mitä minussa luultavasti
on, korvaamassa sitä puuttuvaa fyysistä kauneutta. Enkä sano,
että olisin hyvin ruma. Olen melko nätti, vaikka näin itse sanon.
Lainaten Olavi Uusivirran sanoja, en ole klassisella tavalla kaunis.
Olen hyvin naisellinen joka puolelta, pidän nykyään paljon
huolta kuivasta ihostani, pyrin liikkumaan säännöllisesti,
minulla on mielestäni kauniit luonnonkiharat, lapsenpyöreys kasvoissa
sekä monia muita erityisiä piirteitä.

En tiedä, kuinka aloin näin puhumaan nyt itsestäni, mutta haluan
tehdä myös itselleni paremman olon.

minun on tosiaan mentävä ehkä nukkumaan nyt.
Olen ollut liian kauan hereillä :---)
kiitos, jos luette tätä blogia. ♥
(olen kuvassa keskellä vihreäpaitaisena.)

itä-suomessa tuulee

ihan outoa. joskus biisit osaa alkaa soimaan just
oikeaan aikaan. No niin kuin eilen, olin automaatilla,
mua suretti ja vitutti suuresti, ku jouduin ottaa kaupassa
velkaa. Mun kortti ei toiminu ja tuli kassalla kiusallinen olo.
No sitten automaatilla soitin äitille ja se vaan sano, ettei
pysty laittaa sillä hetkellä rahaa, koska ei muista sitä
tunnusta millä kävi viimeksi.
Samaan aikaan alkoi soimaan Happoradion - Puhu äänellä
jonka kuulen. Meinasin alkaa itkeä siinä.

Mulle käy tollasia aika useinkin. Ja varmaan käy monille
muillekkin.

Ulkona on kaunis sää, mut mua ärsyttää sataminen.
En kyllä ole ollut ulkona nii paljoa, mutta kuitenkin.
Kyllä sitten jos olen sisällä, on ok et sataa.
Vesisadetta rakastan ja no joo, lumisadetta kanssa.
Lumi ja vesisade molemmat on aika romanttisia.
Vesisade vie voiton kuitenkin.

Mä mietin tänään syitä, miksi asuntolassa ei esim
kannata aloittaa suhdetta.
Niistä tuli tälläisiä mm.
- Sun suhteet ystäviin kärsii asuntolassa
- Jos suhde ei toimikkaan, saatat saada
vihaisia ihmisiä perääsi.
- Kukaan ystävä asuntolassa ei jaksa katella
ainaista lääppimistä.
- Näette usein toisianne, eli ehditte hyvin kyllästyä
toistenne seuraan tai huomaamaan kaikki epämiellyttävät
virheet.
- Ystävät saattavat olla mustasukkaisia tai kateellisia,
siksi alkaa kauhea paskan puhuminen.
- Jos menee poikki suhde, niin on
kiusallista asua saman katon alla.

jne.. näitähän on, kun alkaa miettiä tätäkin elämää täällä. Mutta jaa,
minkäs ihminen tietty tunteilleen voi. En ala väittää, ettenkö voisi itse
aloittaa suhdetta jonkun täällä asuvan kanssa.
Eikä mun tarvitsis olla 24/7 kii siinä tyypissä, enkä todellakaan
voisi tai pystyisi. En tajua miten joku pystyy, tai nuoleskelee
tilanteesta huolimatta. Mä en ehkä ole niitä ihmisiä, jotka
haluaa vaan näyttää, kuinka vitun onnellisia ovat.
Mutta kukin tavallaan. Enkä mä voisi hylätä kavereita,
että en joko hengailisi niiden kanssa ollenkaan TAI voisi
hengailla ilman, että se toinen osapuoli roikkuu kiinni.. varsinkaan
jos tietää, että kaveri oikeasti tarvitsee juuri MINUA ja on
yksin ja ongelmallisessa suhteessa, en voisi alkaa nuoleskella
sen ihmisen seurassa, se on mun mielestä aika
perseestä. Ei siis se, etten voisi nuoleskella sen kaverin seurassa
vaan se, että ei voi viettää edes niitä harvoja hetkiä kaksin kaverin
kanssa. Ilman että joku tulis ja tunkis kielen kurkkuun.

Oon väsyny ja kiukkuinen, eli normaali teini-ikäinen tyttö.

sä oot niin sekaisin.

Aina, kun luen jotain kolumnia, mulle tulee suuri mieliteko alkaa itsekkin kirjoittaa
jotain. Nyt olen ollut aika paljon poissa koneelta tai en ole ollut kovinkaan
paljoa netissä. Olen innostunut taas pelaamaan simsiä. Aika tylsähän sellainen on,
joka istuu tunteja koneella ja selittää innoissaan siitä, kuinka oma hahmo on
stara tai kuinka nyt syntyi lapsi, jos toinenkin.

Mutta asiasta kolmanteen, on ollut hyvin hauska ja antoisa viikko. Olen
ollut paljon tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa. Viime yönä, kun olin
aloittamassa pelailut ennen nukkumaan menoa, soitti 4 kerroksen ystäväni
(asun itse toisessa kerroksessa) ja pyysi minua huoneeseensa tupakoiden kanssa.
Kun menin sinne, oli myös aiemmin iltayönä seurastamme kadonnut ystävä paikalla.
Siellä sitten istuimme ja keskustelimme paljon kaikenlaisista asioista, myös vähän
aremmistakin. Mutta aika paljon ne kaikki meni huumorilla.
Myöhemmin vielä yksi ystävä liittyi seuraan ja olin porukan ainoa nainen siinä.
Oli mielenkiintoinen olla siinä näkökulmassa.

Olen aika väsynyt kirjoittamaan nyt kaikkia päässä liikkuvia asioita, joten keskityn kirjoittamiseen
myöhemmin. Nytkin pitäisi pitää muille seuraa. Elisa - aina oltava mukana tilanteessa.
Myöhemmin meidän nuoriso-ohjaajat pitävät kokkauskerhoa meille.

ROUTE 66 VARRELLA.

suunnitellaan yhden ystäväni kanssa, että kun täytän joskus hämärässä tulevaisuudessa
25 suunilleen, me aiotaan lähteä road tripille Amerikkaan. Se idea tuli, kun luin
uusinta MeNaiset lehteä ja olen muutenkin aina halunnut road tripille amerikkaan
ja nyt tuli tälläinen infopaketti käteen, niin mikään ei voi estää minua. En aio synnyttää
vielä siihen aikaan, se on varma.
Vuokrataan iso paku, musiikkia, rahaa, virvokkeita jne mukaan ja lähetään kiertää
San Fransiscosta, Losiin, sieltä Kuolemanlaakson läpi Vegasiin. Siitä tulee varmana
elämäni ihanin kesä.
Voin vaan niin nähdä mielessäni sen, kun ajetaan omalla porukalla kuolemanlaaksoa
pitkin ja kuunellaan hyvää musaa. Pysähdytään nostalgisilla huoltsikoilla ja pidetään
iltaa jossain tienreunassa tai motellissa. <3
Juhlitaan opiskelijoiden kanssa ja kesärakkauksia tehdään.
Mä aion vielä jostain ostaa Jones co. sodaa.
Pitää vaan odottaa vielä oikeaa ajankohtaa ja porukkaa.

niin helvetin kylmää.

Ystäväni 18 synttärit ja en ole keksinyt lahjaa. Mietin
aina, että millaiset tulee olemaan minun synttärini ja
onnistunko laihtumaan siihen mennessä. Nykyään
en ole miettinyt mitään muuta, kuin laihtumistani. Minulle
riittäisi tieto ihmisiltä, että olisin kaunis juuri tälläisenä. Silti
saan kaikkea muuta.
Mutta nyt voin kipu sydämellä kertoa teille, miksi tämä
on minulle niin suuri juttu.

Kaikki alkoi kolmannella luokalla, kun pojat alkoivat
kiinnittää huomiota tyttöjen ulkonäköön ja takertua.
Sain kuulla päivittäin nimitystä 'tankki' ja sun muuta.
Olin ainoa ylipainoinen (jos edes tuolloin olin ylipainoinen)
tyttö meidän luokalla ja varmaan koko ala-asteelta.
Minä kuitenkin olin niin ujo, etten osannu vastaan sanoa.
Tätä nimittelyä jatkui koko ala-asteen ja ajattelin, että
ylä-asteella pääsen kaikesta tuosta eroon ja saan paljon
uusia ystäviä, kuin siskonikin. Mutta seiska luokka ei
alkanut kovinkaan valoistasti, kun sain pahimmaksi
vihollisekseni parhaan ystäväni. Tämä riita alkoi siitä,
kun kyseinen ystävä sekstaili huomattavasti vanhemmat
äijän kanssa ja minä ja toinen ystäväni päiviteltiin tästä
äidilleni, mutta tämä ystäväni menikin kertomaan asiasta
kyseiselle ystävälleni ja siitä se alkoi.
Masennuin, jouduin psykiatrille ja lopetin sen vuoden jälkeen,
kun valehtelin lähinnä itselleni olevani kunnossa. Kaikki oli
kuitenkin koulussa rauhoittunutta, mutta sitten sain kuulla
ylempi luokkalaisilta kaikkea kommentointia ulkonäöstäni.
Sekä rinnakkaisluokkalaisilta pojilta. Ylä-aste oli elämäni pahimmat
ajat koskaan. En koskaan haluaisi palata niihin. Yhtenä päivänä
menin terkkarin luokse menkkojen takia, jotka oli sinä kertana
aika paljon myöhässä. No, se asia jäi aika hämärään, kun terkkari
pyysi mua menee vaa'alle. Sitten kuulin, että olen aika lihava. Seisoin
samalla peilin edessä. Terkkari antoi mulle jotain lappusia oikeista
ruoka jutuista jne. Lähdin juoksemaan koulusta itkien kotiin. Se oli jotain
aivan kamalaa.
Ainoa keino, millä pääsin siitä kaikesta eroon, oli ihanat ilmaisutaidon tunnit.
Rakastan näyttelemistä, vaikka en tunne olevani kovinkaan hyvä.
Kotiluokkani pojat olivat onneksi paljon erilaisempia, kuin muut.
Muistan päivän, jolloin päätin jatkaa Otavan Opiston Bändikympillä.
Kun tuli päivä, jolloin olisi ollut tutustumispäivä ja olin ainoa, joka
haki otavaan. Opo olisi lähtenyt mun kanssa, mutta en uskaltanut.
Jäin siksi päiväksi kotiin, koska pelkäsin samaa reaktiota Otavassakin.
Mutta, kun ensimmäinen päivä oli otavassa huomasin, että paikkahan
oli aivan toisenlainen, kuin pelkäsin.
Sain äkkiä uusia ystäviä ja tulin toimeen kaikkien kanssa, kukaan ei
haukkunut mua.
Mutta sinä vuonna alkoi sitten kotona sama, iskä painosti mua aina
liikkumaan ja laihtumaan ja sanoi kuinka lihava olen jos syön nyt
sen ja sen. En oikein ole vieläkään päässyt tämän yli, koska sama
jatkuu tänäkin päivänä. Mutta hyvä asia oli se, kun aloitin otavassa
niin sinä vuonna kävin terkkarilla, ja minua pelotti kyllä astua vaa'alle.
Terkkari sanoi vaa'alle menon jälkeen, että olen laihtunut viime kerrasta
5kg. Olin niin onnellinen, noinkin pienestä suuresta muutoksesta. Myöhemmin
laihduin toiset 5kg, jotka suurimmaksi osaksi on tullut jo takaisin, mutta kovaa
yritän päästä eroon.
Silti kotona jatkui sama valitus ja marina. Aloin menettää toivoani, mutta
2008 keväällä innostuin otavassa lenkkeilystä päivittäin. Se jatkui kesän
läpi, jonka aikana aloitin iskän kanssa hölkkäyksen kerran tai kaksi päivässä.
Silti paino ei liikahtanut mihinkään ja tuli turhautunut olo.
Nyt masennun aina, kun syön herkkuja ja enkä voi estää itseäni syömästä.
Ystäväni ovat laihtuneet mielettömästi, mutta minä en oikein.. Olen edelleen
tämä sama muumien muotojen vanki.

siinä teille pakkomielteen syyt.

niin ku mä kestäisin tätä paskarääkkiä ite.
Pitäis koko ajan olla suorittamassa jotain, mutta
onneksi pääsen arjesta lauantaina ja sunnuntaina, kun
alkaa ekat nuorisoteatteri treenit, molempina päivinä 4h.
Taas on jotenkin irrallinen olo ja ahdistaa. Mulla on kauheet
leffa mässyt, mut eipä oo ketään kenen kaa kattoisin ja kun
itelläni ei olisi varaa syödä, mut en jaksa stressaa sitä. Otavassa
vältän kuitenkin kaikki karkit ja kotona voin kai ihan hyvin mielin
syödä vähän mässyä.
Huomenna on mun parhaan ystävän synttärit, ja pitäisi keksii joku
hyvä lahja. Huomenna olisin menossa ostaa anttilan alennuksista
Olavin ja Happoradion levyt, mutta arvatkaa onko yhtään rahaa
mihinkään, meni nimittäin tänään kaikki rahat suunilleen pikkupiskin
huppariin.Nyt mietin kannattiko se, koska ei ole edes ikioma koira, vaan
siskon. Mutta tulipa nyt ostettua se, etten varmana saa ostettua niitä
levyjä, mitä ootin kauan että saisin ne alennuksesta.
No, mitäpä olin niin vitun tyhmä.

Ootan ihan onneissani lauantain ekoja harkkoja. Toivon, että se on
niin kivaa, kun oon kuvitellu ja saanu kuvan. Ainakin joku mieleinen harrastus.
Vaikkei musta varmaan koskaan tuukkaaa mikään ammattinäyttelijä. Siihen
tarvitaan muutakin, kuin nuorisoteatteria.

en pysty kattoo mitään kotimaista leffaa, mua alkaa jo nyt itkettää.
En tiedä mikä mua vaivaa, tai tiedän mutta en kehtaa kertoa.
Tänään sarjassa 'Teoria miehistä' oli samanlainen ongelma ku mulla
yleensä: mä oon huono häviäjä. Mutta aika harvoin niin käy, koska
en suostu edes aloittaa mitään peliä. Mutta mulle tulee väsyneenä
aina sellainen olo, että mä oon niin vitun tyhmä, etten tiedä mitään.

Tänään pikku Kalle tuli kotiin <3
aika riehakas pieni pallero. Puksu alkoi sille
heti emovastineeksi. Se ei kouli sitä pahemmin, vaikka
pentu repis korvista tmv. Pekka kestää sen niin kärsivällisesti,
että on kyllä pakko kunnioittaa tuollaista otusta.

Let's talk this over
It's not like we're dead
Was it something I did?
Was it something You said?
Don't leave me hanging
In a city so dead
Held up so high
On such a breakable thread

Avril Lavigne - My Happy Ending

ei ole kovin olemassa oleva olo.
Se vaihtelee aina. Jos esimerkiksi
sanon jotain, oon olematon. Muissa
tapauksissa melkein olenkin sitten taas
olemassa.
Ehkä mä kuvittelen sitten vaan, koska
teen sitä aika paljon. Oon vähän välillä
ennakkoluuloinen ja vainoharhainen.
Mutta jos se ei olekkaan niin, vaan kaikki
edelleen johtuu kaikista tapahtuneesta.
Ei halua puhua ja hyvä, että edes katsoa.

Huomenna lähden kotiin joko bussilla tai
autokyydillä. Menen ensiksi käymään
lemmikkikaupassa ja ostan uudelle
vauvalle jotain pientä ja meidän omalle
vanhukselle kanssa.

Ei yhtään huvittaisi lähteä yksin minnekkään,
mutta ainahan voin turvautua olavin ja happoradion
lauluihin, kun kuljen pitkin kaupunkia.
Mulla on hiukan epämukava olo jostain syystä
taas. Pitäisi pakata, mutta ei ole mitään intoa
tehdä sitä, pitäisi pestä joskus tässä pestä pyykkiä,
mutta ei sitäkään huvita. Mulla on alkanu väsymys aivan
vastikään tässä lähi päivinä. En saa unta ja se kostautuu
aamulla. Onneks mulla ei oo koulua. Ensiviikolla alkaa
ekat psykan kurssit.
Haluaisin jotain, mitä en voi saada noin vain. En vaan
osaa siirtää nappuloita kai oikein, en osaa pelata tätä
peliä, häviän joka kerta.

palapeli on monimutkainen.

Sitä haluaisi auttaa ihmisiä ja olla lähellä, mutta tuntuu
ettei voi olla sitä tarpeeksi. Jokin tai jotkin asiat puskee
päälle, kuin hurrikaani ja koittaa ajaa asioita kauemmaksi.
Se ei ole helppoa. Mä haluaisin auttaa mahdollisimman
monia läheisiä, mutta mä en tunnu pystyväni siihen. Vaikka
kuinka haluaisin lohduttaa ja olla lähellä ja pysyä uskollisena,
se ei riitä. Täytyisi olla jonkinlainen supersankari, että olisi sitä. Kaikilla on nyt vaikeaa, niin myös itselläni. Mä oon yrittänyt olla kaksoispersoonaa, vaikka luulisi riittävän edes se yksi. Mä oon yrittänyt pitää lankoja käsissäni, mutta niitä revitään käsistä. Mä haluaisin olla se ihminen, josta voisi lukuvuoden lopulla ajatella; elisa kuitenkin yritti olla mahdollisimman lähellä auttamassa mua, vaikka tilanne oli muutenkin mitä oli.
Mä en halua olla se 'vitun paska ämmä', joka pilasi jonkun puoli vuotta tai hylkäsi. Mä en halua hylätä ketään, mä haluan olla kaikille se tukipilari, joka tarvittaessa on lähellä. Mutta mulle ei anneta siihen mahdollisuutta. Olenko minä sitten hylännyt ihmisiä ?
Mä haluan olla aina tarvittaessa lähellä, että mulle annetaan se mahdollisuus. Haluaisin kuitenkin yrittää. Mä en tuputa itteeni mihinkään, vaan olen silloin jos tunnen oloni tervetulleeksi. Aina vain ei tunnu siltä. Mä en ole mitään ja tavallaan olen paljonkin, näin minä asian ajattelen nyt. En tiedä ajattelenko huomenna tai ensiviikolla. Mutta nyt jotenkin aloin rakentamaan palapeliäni vähän enemmän.

kuva: (http://muszka.deviantart.com/art/something-more-than-a-marvel-75040665)

tik tak tik tak...
Olen edelleen hereillä, vaikka luulin olevani niin kovin väsynyt
vielä kolme tuntia sitten, kun kello kuiskasi huoneeseen tunteja,
joita olen laskenut ja joiden aikana ei voi muuta, kuin ajatella.
Katson paljaan olkani taakse, jossa tuo kirottu taulu katsoo minua.
tuolla pirullisella tavalla. Aivan, kuin se haluaisi sanoa;
"Mitä ylipäätäsi teet elämälläsi? Sinä et ole saanut mitään
edes aikaiseksi, tuhlaat vain kaikkien aikaa." Käännän sille selän ja katson parin metrin päässä seisovaa seinää, jonka kylmyyden voi tuntea olkapään kautta sisääni. Tämä huone on minun tuleva ikuinen vankila, se korkein torni. Haluaisin nukkua, mutta jokin käskee pysyä hereillä väkisin.
Kesäillat ovat kuumia, mutta minä vain palelen. Tiedän, että olisi nukuttava ennen ensimmäistä työpäivää, mutta olen niin jännittynyt etten voi edes nukkua. Aloitan heti aamu kahdeksalta työn kaupungin hiljaisimmassa kahvilassa, joka on mielestäni ollut siinä paikalla niin kauan, kuin muistan. En edes itse muista, miksi hain juuri siihen tylsään ja kuolleeseen loukkuun. Luulisi paikan menevän jo konkurssiin. Ehkä sen paikan henki ja pyristely ylöspäin kiehtoo minua. Paikka, joka ei ole ollut pariinkymmeneen vuoteen vilkas paikka, on silti pystyssä ja tulee vielä varmasti olemaan. Onhan se kahvila kuitenkin myös hiukan romanttinen ja taianomainen.
Hassua, miten käytän tälläisiä lapsellisia sanoja, ihan kuin eläisin jotain puuttuvaa lapsuutta. "Romanttinen" ja "taianomainen" eivät ole tätä maailmaa. Kuvitelmissa se voisi olla sitä. Nyt noita sanoja ei kuule edes lasten suusta. Milleniumin lapset puhuvat, kuin vanhemmat. Ja jo seitsemän vuotiaatkin kauhistelevat omaa painoaan ja vahtivat syömisiään. Missä se lapsuus, jolloin leikittiin prinsessaa, haluttiin olla ballerinoita ja kuviteltiin omistavamme koko maailman? En minä koskaan miettinyt, monta kaloria jäätelössä on tai hattarassa, tai käynyt vaa'alla, en minä edes tiennyt mikä sellainen helvetistä lähetetty saatanan kirous maailmalle oli. Muistan ajat, jolloin minä ja paras ystäväni saatiin lasten tapahtumasta ilmapallot ja heti kotiin päästyämme, kirjoitimme kirjeen ja lähetimme sen ilmaan ilmapallossa kiinni. Harmi, että se matka kuitenkin päättyi pihakoivuun. Kerran myös laitoimme pulloon kirjeen ja lähetimme sen naapurimetsän koskea pitkin. En koskaan ole saanut tietää mitä sille loppujen lopuksi kävi, mutta siinähän se taika piilee. Voin vaikka kuvitella, että sen löysi joku yksinäinen prinssi, joka on nyt lähtenyt etsimään kirjeen lähettäjää.
Kello ! Mitä kello on?? Nousen ylös ja katson tuota tikittävää ajansyöjää. Kello on jo puoli kuusi, enkä ole saanut nukutuksi yhtäkään tuntia, en edes puolta. Voin vain kuvitella, millainen tulee olemaan tämä ensimmäinen päiväni. Tunteja paikallaan, kellon kanssa tuijotuskilpailua, useita huokauksia seinille.
Nyt on pakko nousta ylös, ja käydä vielä suihkussa, ennen kuin lähden ulos. Ulos kun katsoo, ei kyllä tekisi muutenkaan mieli liikkua, aivan kuin aika olisi päättänyt pysähtyä tähän. Taivas värjää koko kadun harmaan sävyihin ja voin haistaa sateen sisälle saakka. Seison siinä paikallani ja tuijotan kauas katua pitkin risteykseen, jossa näen harvat autot, joita tähän aikaan liikkeellä on. Kaikki ne kiireiset työläiset, joille se pienikin määrä rahaa on suuri elannon tuoja. Jotenkin arvostan niitä ihmisiä, he pystyvät tyytymään vähään sen suuren sijaan. Toisaalta minua käy heitä myös sääliksi. He tekevät pitkiä päiviä, vain saadakseen perheelleen pari kähmäistä seteliä. Vain siksi, että ei nähtäisi nälkää ja joitakin laskuja voitaisiin hoitaa alta. Lopuilla sitten koitetaan nauttia elämästä, siihen seuraavaan palkkaan saakka.
Siirryn kylpyhuoneeseen ja riisuudun. Avaan suihkun ja saan päälleni viileänkylmää vettä ennen, kuin se pikkuhiljaa alkaa muuttua mukavan lämpimäksi. Suljen silmäni ja kohotan kasvojani ylös, että vesi voisi huuhdella kasvoni ja saada minuun edes vähän energiaa. En yleensä ole näin pessimistinen, mutta varmana olisit sinäkin, jos olisit tahtoamattasi valvonut läpi yön. Ja, kun vielä edellisenä iltana kävit pitkällä lenkillä ja teit joitakin kesäloman läksyjä. Suuresti ihmettelen, miten ihmeessä en saanut unta.
Kiedon pyyhkeen ympärilleni ja astun aamuviileään huoneeseeni, jossa minua tuijottaa katseet jokaiselta seinältä. Ei niinkään tuomitsevia, vaan ehkä hiukan ankeita. Miten kaikki voi tälläisenä aamuna näyttää niin harmaalta. Voisin pistää tämän unettoman yön piikkiin myös. Avaan vaatekaappini, joka on suuri, painava ja puinen. Kaksi isoa narisevaa ovea, joihin on kaiverrettu syvennykset. Kotona meillä on tapana kierrättää suvulta perittyjä tai otettuja huonekaluja. Minä rakastan kaappiani, joka kuului joskus isomummoni mummolle. Olen nähnyt hänestä kuvankin. Kuvassa seisoo tyylikkäästi mekkoon pukeutunut nuori nainen, jolla on sylissään yksinäinen ruusu. Silti se yksi ruusu näyttää siinä maailman kauneimmalta ja tyylikkäimmältä ruusulta. Naisella on kasvoillaan ujo ja salaperäinen hymy, jota ei melkein aluksi voi erottaa. Kuva on luonnollisesti musta-valkoinen, tai lähinnä harmaa-ruskea-valkoinen. Se valokuva on itseasiassa minulla juuri kaapin sisäovessa olevan peilin reunuksella. Se on aina muistuttamassa minua siitä, kuka minä olen.
Kaivan kaapista itselleni varman päälle jotain tyylikästä ja naisellista. Risaiset farkut, joissa on tussilla piirretty muistoja onnellisista päivistä. Lähinnä voisin pukea valkoisen t-paitani ja siihen sopivan vyötäröhame. Revin kaapistani myös lämmittävän villatakin. Tuo sää tuntuu vaativan minulta lämpimää pukeutumista, vaikken usko koko päivän olevan noin usvainen.
Mieleni tekee kuitenkin pakkautua suuren vaatekerroksen alle, mikä on aika kummallista mielestäni, näin keskikesänä. Mieleni tekee yleensä kaikkea sellaista, mistä muut saattaisivat pyöritellä silmiään ja väännellä naamojaan aivan vääristyneiksi. Minusta se on inhottava tapa aivan, kuin olisin joku spitaalinen heidän rinnallaan. Minun olisi alistuttava heidän mielipiteilleen ja ajatuksilleen aivan mielelläni. On minullakin sentään omat moraalini.
Puettuani kävelen varovaisin askelin pitkin narisevaa lattiaa kohti keittiötä. Talomme on omakotitalo ja tietääkseni myös melko vanha sellainen. Kaikki talossa kiinni olevat asiat tuntuvat olevan puuta, paitsi takka, joka sijaitsee olohuoneessamme. Minun huoneeni sijaitsee toisessa kerroksessa, pikkusisareni huonetta vastapäätä. Samassa kerroksessa on myös pieni kylpyhuone. Käytävän seinät ovat haalean limet ja huoneidemme vieressä on ikkuna, josta näkyy ensimmäisenä pihakoivuamme, mutta sen takaa aukeaa melko kaunis näkymä pientä katuamme ja naapuritalojen kattoja viereisiltä kaduilta. Näin hämäränä aamuna näky ei ole kyllä kovin kaunis tai upea.
Tartun puiseen porraskaiteeseen ja koetan mahdollisimman hiljaa hiipiä kohti alakertaa. Talossa leijuu kodikas tuoksu, jossa yhdistyy kotoinen lämpö, sateen jälkeinen ruusupenkki ja hieman jotain kahvinperäistä tuoksua. Näin kertomalla se saattaa kuullostaa aika pahalta, mutta minullahan on tapana pitää oudoista asioista. Kävelen olohuoneen poikki kohti keittiötä. Koko talo on oudon hiljainen ja voin vain kuulla sen saman irvailevan tikityksen läheltä. Kellot ovat jostain syystä päättäneet nousta minua vastaan. Jostain alkaa kuulua hiljaista raapimista lattiaa vasten ja hetken päästä järjetön väpätys ja kilinä, sitten se raapiminen taas jatkuu. Pian jaloissani pyörii pieni ruskeanmusta karvapallo. Yorkshirenterrieri Lopo herää aina jokaiseen pieneenkin rasahdukseen ja yleensä alkaa järjetön räksyttäminen, johon varmasti herää koko kortteli. Nyt se osasi vaistoa, että minä heräsin ja päätti olla onnekseni hiljaa. Jatkan matkaani parin askeleen päähän, jolloin olen jo keittiössä. Tuntuu, että keittiöömme on tarttunut kahvijano, jokaisella kerralla kun astun tähän 'taivaaseen', kahvin tuoksu valtaa kaikki kanavani. Silloin on aina välttämätön pakko saada kahvia itsekkin. Minua kiehtoo se, miten täällä aina vain tuoksuu kahvi. Mutta siihenkin saattaa olla järkeviä syitä, mutta ainahan sitä on hauska kuvitella kaikkea muuta, kuin realistisesti. Keittiömme on vaaleankeltainen, samat puiset lattiat jatkuvat myös tänne, niin kuin jokaiseen talomme huoneeseen.

roikun sinussa, kuin hirsipuussa.

Niin vuokses menisin liekkeihin
parkumatta palaisin.
Olla parempi tahtoisin.
Sinä se oot.
Ja niin vaikka halkeaisin haavoihin
sinä voitehista vanhin
korjaat mut kokoon taas.
Sinä se oot.

Happoradio - Sinä

Olen uskomattoman rakastunut Happoradioon ja sen biiseihin. Sama
tilanne, kuin Olavi Uusivirran kanssa. En tiedä mikä minua vaivaa nyt,
apua. Tyyliin kirjoittelen näiden bändien vieraskirjoihin jotain aivan
randomia ja odotan päivittäin jos tulisi vastausta.
Jos kuulen jonkun puhuvan paskaa näistä suosikeistani, loukkaannun.
Yleensä en kuitenkaan sano mitään, koska joutuisin agressiiviseen
mielentilaan ja se johtaisi kauheaan tappeluun ja erinäisiin
päätöksiin. Esimerkiksi saattaisi tulla ystävien kanssa riita, vaikka
väittelisin vain yhden kanssa. Ja miettikää vain, kuinka vaikea sellainenkin
asia on sopia ympäristössä jossa tuntuu, että yksikin virheellinen sana
saattaa lokeroida sinut paskaksi tyypiksi.
Sitten alkaa jatkuva dissaaminen ja ingooraaminen.
Ja voi että, siinä koetellaan sitten mielenterveyttäkin. Tämä puolivuotta
on ollut pelkkää saippuasarjaa, jossa ei vieläkään näy loppua.
Ja myönnän, tein itse suuren virheen, kun otin nämä erimielisyydet
esille alussa ja kirjoitin parille ystävälleni kirjeen siitä, kuinka
he eivät voi tajuta, että vanhaa kaveriporukkaa ei ole enään, vaan on
siirryttävä eteenpäin ja mentävä itseensä. Oikeasti minä itse en ole edelleenkään päässyt asiasta yli, ettei ole enään sitä vanhaa kaveriporukkaa. Nyt en voi puhua enään vanhoista muistoista kellekkään, koska sitten saan kuulla siitä, mitä minä itse olin sanonut heille kirjeessä. Mutta näitä asioita en olisi itse
saanut itse sanottua tai edes ajateltua, ellei eräs toinen ystävä olisi
keskustellut kanssani näistä samaisena päivänä. Mutta kuitenkin, kun
sain luovutettua kirjeen puhelimen kautta, alkoi kauhea loputon kierre.
Nämä pari ystävääni lähtivät hermolomalle ja kun he palasivat, oli kaikki
muuttunut. Tuntui, etten enään tuntenut toista ystävääni ja niin myös
asia levisi käsiin, kun muutkin alkoivat ajatella näin ja puhuttiin paskaa
ja alkoi julma ingooraminen.
Toinen näistä oli vanha kämppikseni, jonka kanssa olin vielä lukuvuoden alussa
niin läheinen, mutta sitten vaihdoinkin kämppistä. En tiedä oliko tämä elämäni
paras vai paskin idea, mutta siinä vaiheessa se oli kaikkien mielestä paras, myös
samaisen ystäväni.
No.. Silti kaikilla oli jotain jäänyt hampaanväliin.
Joka viikko oli uusi asia ja sitä siinä yritettiin selvitellä parhaan mukaan, kaikilla oli
toki omat tavat ilmaista asioita. En edes jaksa muistella niitä kaikkia kinoja porukan
välillä. Päällimmäisenä on vain se, kun minä olin se täys paskiainen porukassa ja sitähän
kesti vaikka kuinka kauan. Sain kuulla mielenkiintoisia mielipiteitä ja suoria totuuksia
itsestäni. Mutta tässä joululoman lopussa sovin asiat erään ystävän kanssa ja sen jälkeen
alkoi kaikki muutkin olla lämmenneet asialle. Silti tänäänkin tuntuu, että silti on jotain
negatiivisia asioita minua kohtaan, joita ei voi ilmaista millään muulla tavoin, kuin välinpitämättömyydellä.
Siinä sitten yrittää olla, kuin ei mitään. Vaikka pään sisässä moittii itseään kaikesta, aivan kaikista
sanoista, teoista ja lauseista.

Näitä on hauska kirjoittaa, kun kukaan tuskin edes lukee näitä.

another break a wall morning.

Joo-o. Eiliset "bileet" oli sitten niin jännät.
Kyllä sieltä taisi löytyy draamaa ja muuta
perus otavaa. Mutta hyvä puoli on, että olen vihdoin
väleissä porukan kanssa. Ja kyllä oli mukavaakin,
varsinkin loppu illasta oli niin jännää.

Mietin tässä kauppaan menoa, mutta eipä
oo mulla, kun kymppi rahaa. Meni eilen
7 egee kaljaan ja eilenkin ennen sitä mietin,
että joisinko vaiko en. No näemmä se
taipu siihen ensimmäiseen.

Ja tupakanpolttokin olisi pitännyt lopettaa.
No en usko, että tuon tappo-askin jälkeen enään
tekee edes tupakkaa pahemmin mieli. Mun pitää
vaan keksiä oikea ratkaisu ainaiseen mässäilyyn.
Ehkä se otavassa loppuisi taas. Mun tekee vaan
nytkin mieli M&Ms karkkeja, mutta päätin etten
ostaisi nyt karkkia, kun eilen söin vähän suklaata ja
viikonloppuna vähän enemmän.

Eipä ole onneksi pelkoa ollut darrasta, koska sitähän
ei yleensä edes tule, ellen juo jotain ylimakeaa
paskaa. Kuten jotain Cattia. Silloin uutenavuotenakin
heräsin keskellä yötä siihen, että olo oli ihan mielettömän
paska. Sen jälkeen ei kyllä enää toivo minkäänlaista
makeaa alkoholia. Ja sinä yönä juoksin alas
etsimään käsiini jotain muuta, kuin makeaa
mehua. Kivennäisvettä oli hitusen jäljellä ja kaadoin
sen kurkkuuni. Samoin pöydälle jääneen kokis lasin, mutta
eipä se olo siitä parantunut.
Mutta kyllä sain kuitenkin nukutuksi hetken valvomisen jälkeen.
Sinä yönä tuntui tyynykin aivan helvetiltä, en sitten
tiedä johtuiko se siitä paskasta olosta vai siitä,
että oon tottunut nukkuu kahdella tyynyllä ja silloin
annoin toisen tyynyn kaverilleni, joka nukkui
vieressäni. Mutta nukahdin kuitenkin.

Nyt nautin energiajuomasta ja ystävien seurasta
ja olemisesta. ihania elämän pieniä suuria asioita. <3

lyriikkaa

Kauan sua rakastanut oon, ennen lehtien putoamista
silloin toisillemme olimme tuntemattomat
Pilvilinnoja pyysin sua katsomaan,
siinä nurmikolla taivasta muotoilimme.
Käsi koski käteen ja tunsin voimakasta
lämpöä viereltäni.

Kauanko unet kestävät
Pitkäänkö lumi pysyisi
Koskaan en kyllästynyt sinuun
aina opittiin toisistamme uutta

Pitkän vuoden jälkeenkin toisiamme rakastimme
Tuskin koskaan olisin ollut näin onnellinen.
Pyysin sua mun viereeni nukkumaan
Koskit lantiooni ja suutelit suuta.
Peiton alla suurta rakkautta,
lopetimme vasta ennen kello kuutta.

Kauanko unet kestävät
Pitkäänkö lumi pysyisi
Koskaan en kyllästynyt sinuun
aina opittiin toisistamme uutta

Ehkä joskus voitas mennä naimisiin jos se
olis sulle ok.
Ehkä tarinallamme ei olisi edes loppua
Mä en halua koskaan sulta kadota.

Kauanko unet kestävät
Pitkäänkö lumi pysyisi
Koskaan en kyllästynyt sinuun
aina opittiin toisistamme uutta

depressiivi, narsismi ja jakomielitauti.

Olen vihdoin kotona, huh.
Nyt alkaa Elisakin herätä todellisuuteen taas
kerran. Ei, en voi saada kuuta taivaalta, en
voi koettaa yrittää oottaa, että joku Olavi Uusivirta
ratsastaa valkoisella limusiinillään tuohon ikkunan alle
ja laulaa mulle, kitaralla säestäen.
Mä oon tavallinen, kaikkien muiden joukossa.
Samaa muottia ollaan ja kukaan ei tiedä
musta mitään.Välillä saatan jotain säälittävää jonkun vieraskirjaan
heittää, mutta ei se tee musta sen erikoisempaa. Kukaan ei
kuitenkaan tuu muistamaan sitä missään määrin.
Enkä voi olettaa, että se ihminen kehen oon ihastunut, pysyy
sinkkuna aina.
Ihastumisessa on ikävää se, että jos se kohdistuu ystävään, on
vaikea hahmottaa oikeita tunteita sitä ihmistä kohtaan. Tarkoitan
tällä sitä, että vaikea yrittää löytää niitä tunteita, mitä se toinen haluaa.
Minulta tämä ei oikein onnistu, mutta en halua pahoittaa kenenkään mieltä.
En varsinkaan oman hyvän ystävän. Sitten se menee valehtelemiseen
ja se on pahinta. Mutta miten asian voisi edes ilmaista oikein?
Kun vielä siihen lisää sen, että on vanhojen ystävien silmätikkuna ja
jos teen yhdenkin asian väärin, saan kaiken paskan niskaan. En ole
enään se, ketä suojellaan ja ymmäretään. Nyt kaikkiin virheisiini takerrutaan
ja ingoorataan olemassa olo miltein. Mä vaan pakenen, pakenen niin kauan
ennen kuin pääsen kaikista niistä eroon. Nyt pakenin kotiin Mikkeliin ja
mietin suunnitelmaa, miten pärjään ensiviikonkin. Tää elämä on yhtä suunnitelmaa,
jossa palat muuttuvat yhden liikkeen jälkeenkin, paloja tehdään lisää ja niitä
hajotetaan..
Mun ajatukset ei nyt pysy yhdessä kasassa. On asioita, joita pitää miettiä
ja suunnitella miten saa asiat taas kuntoon. Mulla ei olekkaan enää muuta
ajateltavaa kuin se, miten miellytän muita. Vaikka oon kuullu, että kaikkia
ei voi miellyttää, se on mulle lähes välttämätön keino koettaa selviytyä kaikesta.
Kuullostaa niin typerältä, mutta onko parempia ideoita. Jos tietäisitte millaista porukkaa
tuolla on, ette tekään kauheasti haluaisi omia mielipiteitä muiden samaan mielipiteeseen
heittää. Musta tuntuu, että niillä kaikilla on omia mielipiteitä asiasta, mutta ei nekään
halua uhmata. Mikä siinä sitten on? Varmaan se, että ei halua poiketa porukasta, jos yksi
on sitä mieltä että lumi on punaista, sama kaveriporukka on samaa mieltä. Pätee kenen tahansa
saman kaveriporukan mielipiteeseen. Aika jännää..
Stressaaminen saa mut syömään aina enemmän kaikkea makeaa. Mun
pitäis harjoitella lopettaa tää ainainen stressaaminen. Mun pitäis kehitellä itelleni
joku hauska harrastus. Paitsi nyt mulla alkaakin ensi viikonloppuna nuoriso teatteri.

Ulkonahan melkein paistaa aurinko.
Ostin eilen Ganes - elokuvan, en ole ite sitä nähnyt ja ajattelin,
että olisi hyvä jos sekin olisi. Mulla on joku mieltymys ja lohdutus nuo elokuvat.
Tykkään ostella niitä ja katsoa jonkun kaverin kanssa. Mutta sitten, jos kaveri
ei pidäkkään, niin tulee aika apea olo. Ei se olo kauaa kestä, tosiasiahan on, että
kukin mistä tykkää. Ei kaikkien mielestä joku elokuva voi olla hyvä, sama on sitten
tän ystävyyden kanssa Otavassa, ei kaikki voi pitää kaikista.

Sain vihdoin Keisarikunta elokuvankin nyt, kun iskä äsken osti sen.
Taivas on värjääntynyt puna-oranssiksi ja ikävöin asioita, joita
en kylläkään voi saada.
Tämä lukuvuosi ei ole mennyt, kuin olen toivonut.
En muista yhtäkään hetkeä, mikä olisi ollut niin
ihana, kuin viime lukuvuonna. Nyt on ollut pelkkää
ahdistusta, enkä haluaisi edes muistella mitään.
Odotan niin paljon, että alkaisi kesäloma.

Kirjoitin itselleni tässä viikko sitten kirjeen, jonka laitoin
vessan seinän sisään, kun seinässä oli reikä ollut jo melko
kauan. Pakkasin sen hyvin, ettei kosteus pilaisi sitä.
En tiedä, milloin ajattelin sen ottaa sieltä, en kuitenkaan
heti. Mieluummin silloin, kun elämässäni on jotain
suurta ja käsittämättömän ihanaa. Jos ette tiedä
tälläisiä, niin näin loputtomana romanttisena sanon,
että rakkaus on sellainen.
En ole kertaakaan tuntenut todella suurta rakkautta.
Kerran tunsin sellaista, mutta se murskattiin
totaalisesti.
Mutta nyt nautin ainakin elämän pienistä
asioista. Kuten hyvistä ystävistä, elokuvista,
musiikista, taiteilusta ja ulkoilmasta. Joskus hyvä
kirjakin tekee onnelliseksi.

uskomaton elämä.

Tulin tänne Otavaan lauantaina. ja olen siitä saakka oleskellut Laaman ja Krissen
kanssa. Katsottiin paaljon leffoja ja Pasilaa. :----)
Oli kerrankin hauska nähdä leffa, jossa ei kukaan säilynyt hengissä.
Leffan nimi oli muistaakseni 'cloverfield' ja oli mielenkiintoinen. :oo
Sitten katsottiin ihan mielettömän hyvä leffa 'Wanted', jossa näytteli
iihana James McAvoy ja Angelina Jolie ♥
Kannattaa katsoa, jos tykkää toiminnasta. Aika koominen välillä
oikeissa kohdissa ja erittäin hyvä !

Ja nyt koin jotain outoa. En kyllä osannut oikeasti odottaa tätä, mutta
en tiedä mitä ajatella. Päässä kuohuaa ja sisällä hakkaa tajuttomasti.
Ehkä johtuu, etten oo osannu sisäistää tätä kunnolla.
Mutta en tiedä mitä jos.. mutta sitä mun ei pidä miettiä. ei mun
pitäisi miettiä mitään muuta, kuin että saan itteni takaisin tasapainoon.
Mutta hei vaan ♥ oon iloinen ja hämmentynyt :---D

QUEEN OF THE DAMNED ♥

ihana super hieno leffa med Stuart Townsend aka Lestat de Lioncourt ♥
ja Aalyah Akashana.

Se oli täynnä ihanaa musiikkia by Jonathan Davis (Korn) despite it being sung by Chester Bennington (Linkin Park) ♥

Tuo Stuart muistutti niin paljon Robert Pettinsonia aka Edward Cullenia
Twilightista ja molemmat näytteli vampyyrejä.

Ja tämä Lestat päihitti 6-0 Tom Cruisen Lestatin ja koko
Veren Vangit.
Kadonneiden Kuningatar oli vähän samanhenkinen, kuin
The Crow, jota rakastan yli kaiken. ♥

Vampyyri kausi taisi just alkaa. Ah, jos vaan vois
olla vampyyri. Mutta haluaisin olla, kuin
Lestat sen jälkeen, kun vietti yön Akashan kanssa,
se pystyi olemaan päivänvalossa.

Kiitos miisa hyvästä leffa hetkestä. :---))

sunshine st.

Ei ollut kovin erikoiset pileet, lähettiin muutaman tunnin jälkeen
takas tänne meille.
Sisko meikkas mut ja laitto hiukset koko aamun, joten olin aika
pettynyt lähinnä itteeni, että miks annoin siskon nähä niin suuren
vaivan.

Käytiin siskon kanssa tänään kaupungissa ja ostin pussimekon
alesta kympillä :---))

Löysin kanssa 'Onko tämä nyt muka hauskaa?' - kirjan,
mutta ei ollut rahaa :---(
Siskolle oon kans nyt 5 e lisää velkaa, koska ei mekkoon
ollut aivan tasan varaa.

Katoin eilen Bettyn kauden loppuun. :--) ♥
Haluan nyt sen toisenkin kauden, koska
siitä en ole nähnyt puoliakaan, mutta se kausi
maksaa 35e. Pitää varmaan alkaa myymään
jotain omia kamoja, mitä ei tarvii.