tik tak tik tak...
Olen edelleen hereillä, vaikka luulin olevani niin kovin väsynyt
vielä kolme tuntia sitten, kun kello kuiskasi huoneeseen tunteja,
joita olen laskenut ja joiden aikana ei voi muuta, kuin ajatella.
Katson paljaan olkani taakse, jossa tuo kirottu taulu katsoo minua.
tuolla pirullisella tavalla. Aivan, kuin se haluaisi sanoa;
"Mitä ylipäätäsi teet elämälläsi? Sinä et ole saanut mitään
edes aikaiseksi, tuhlaat vain kaikkien aikaa." Käännän sille selän ja katson parin metrin päässä seisovaa seinää, jonka kylmyyden voi tuntea olkapään kautta sisääni. Tämä huone on minun tuleva ikuinen vankila, se korkein torni. Haluaisin nukkua, mutta jokin käskee pysyä hereillä väkisin.
Kesäillat ovat kuumia, mutta minä vain palelen. Tiedän, että olisi nukuttava ennen ensimmäistä työpäivää, mutta olen niin jännittynyt etten voi edes nukkua. Aloitan heti aamu kahdeksalta työn kaupungin hiljaisimmassa kahvilassa, joka on mielestäni ollut siinä paikalla niin kauan, kuin muistan. En edes itse muista, miksi hain juuri siihen tylsään ja kuolleeseen loukkuun. Luulisi paikan menevän jo konkurssiin. Ehkä sen paikan henki ja pyristely ylöspäin kiehtoo minua. Paikka, joka ei ole ollut pariinkymmeneen vuoteen vilkas paikka, on silti pystyssä ja tulee vielä varmasti olemaan. Onhan se kahvila kuitenkin myös hiukan romanttinen ja taianomainen.
Hassua, miten käytän tälläisiä lapsellisia sanoja, ihan kuin eläisin jotain puuttuvaa lapsuutta. "Romanttinen" ja "taianomainen" eivät ole tätä maailmaa. Kuvitelmissa se voisi olla sitä. Nyt noita sanoja ei kuule edes lasten suusta. Milleniumin lapset puhuvat, kuin vanhemmat. Ja jo seitsemän vuotiaatkin kauhistelevat omaa painoaan ja vahtivat syömisiään. Missä se lapsuus, jolloin leikittiin prinsessaa, haluttiin olla ballerinoita ja kuviteltiin omistavamme koko maailman? En minä koskaan miettinyt, monta kaloria jäätelössä on tai hattarassa, tai käynyt vaa'alla, en minä edes tiennyt mikä sellainen helvetistä lähetetty saatanan kirous maailmalle oli. Muistan ajat, jolloin minä ja paras ystäväni saatiin lasten tapahtumasta ilmapallot ja heti kotiin päästyämme, kirjoitimme kirjeen ja lähetimme sen ilmaan ilmapallossa kiinni. Harmi, että se matka kuitenkin päättyi pihakoivuun. Kerran myös laitoimme pulloon kirjeen ja lähetimme sen naapurimetsän koskea pitkin. En koskaan ole saanut tietää mitä sille loppujen lopuksi kävi, mutta siinähän se taika piilee. Voin vaikka kuvitella, että sen löysi joku yksinäinen prinssi, joka on nyt lähtenyt etsimään kirjeen lähettäjää.
Kello ! Mitä kello on?? Nousen ylös ja katson tuota tikittävää ajansyöjää. Kello on jo puoli kuusi, enkä ole saanut nukutuksi yhtäkään tuntia, en edes puolta. Voin vain kuvitella, millainen tulee olemaan tämä ensimmäinen päiväni. Tunteja paikallaan, kellon kanssa tuijotuskilpailua, useita huokauksia seinille.
Nyt on pakko nousta ylös, ja käydä vielä suihkussa, ennen kuin lähden ulos. Ulos kun katsoo, ei kyllä tekisi muutenkaan mieli liikkua, aivan kuin aika olisi päättänyt pysähtyä tähän. Taivas värjää koko kadun harmaan sävyihin ja voin haistaa sateen sisälle saakka. Seison siinä paikallani ja tuijotan kauas katua pitkin risteykseen, jossa näen harvat autot, joita tähän aikaan liikkeellä on. Kaikki ne kiireiset työläiset, joille se pienikin määrä rahaa on suuri elannon tuoja. Jotenkin arvostan niitä ihmisiä, he pystyvät tyytymään vähään sen suuren sijaan. Toisaalta minua käy heitä myös sääliksi. He tekevät pitkiä päiviä, vain saadakseen perheelleen pari kähmäistä seteliä. Vain siksi, että ei nähtäisi nälkää ja joitakin laskuja voitaisiin hoitaa alta. Lopuilla sitten koitetaan nauttia elämästä, siihen seuraavaan palkkaan saakka.
Siirryn kylpyhuoneeseen ja riisuudun. Avaan suihkun ja saan päälleni viileänkylmää vettä ennen, kuin se pikkuhiljaa alkaa muuttua mukavan lämpimäksi. Suljen silmäni ja kohotan kasvojani ylös, että vesi voisi huuhdella kasvoni ja saada minuun edes vähän energiaa. En yleensä ole näin pessimistinen, mutta varmana olisit sinäkin, jos olisit tahtoamattasi valvonut läpi yön. Ja, kun vielä edellisenä iltana kävit pitkällä lenkillä ja teit joitakin kesäloman läksyjä. Suuresti ihmettelen, miten ihmeessä en saanut unta.
Kiedon pyyhkeen ympärilleni ja astun aamuviileään huoneeseeni, jossa minua tuijottaa katseet jokaiselta seinältä. Ei niinkään tuomitsevia, vaan ehkä hiukan ankeita. Miten kaikki voi tälläisenä aamuna näyttää niin harmaalta. Voisin pistää tämän unettoman yön piikkiin myös. Avaan vaatekaappini, joka on suuri, painava ja puinen. Kaksi isoa narisevaa ovea, joihin on kaiverrettu syvennykset. Kotona meillä on tapana kierrättää suvulta perittyjä tai otettuja huonekaluja. Minä rakastan kaappiani, joka kuului joskus isomummoni mummolle. Olen nähnyt hänestä kuvankin. Kuvassa seisoo tyylikkäästi mekkoon pukeutunut nuori nainen, jolla on sylissään yksinäinen ruusu. Silti se yksi ruusu näyttää siinä maailman kauneimmalta ja tyylikkäimmältä ruusulta. Naisella on kasvoillaan ujo ja salaperäinen hymy, jota ei melkein aluksi voi erottaa. Kuva on luonnollisesti musta-valkoinen, tai lähinnä harmaa-ruskea-valkoinen. Se valokuva on itseasiassa minulla juuri kaapin sisäovessa olevan peilin reunuksella. Se on aina muistuttamassa minua siitä, kuka minä olen.
Kaivan kaapista itselleni varman päälle jotain tyylikästä ja naisellista. Risaiset farkut, joissa on tussilla piirretty muistoja onnellisista päivistä. Lähinnä voisin pukea valkoisen t-paitani ja siihen sopivan vyötäröhame. Revin kaapistani myös lämmittävän villatakin. Tuo sää tuntuu vaativan minulta lämpimää pukeutumista, vaikken usko koko päivän olevan noin usvainen.
Mieleni tekee kuitenkin pakkautua suuren vaatekerroksen alle, mikä on aika kummallista mielestäni, näin keskikesänä. Mieleni tekee yleensä kaikkea sellaista, mistä muut saattaisivat pyöritellä silmiään ja väännellä naamojaan aivan vääristyneiksi. Minusta se on inhottava tapa aivan, kuin olisin joku spitaalinen heidän rinnallaan. Minun olisi alistuttava heidän mielipiteilleen ja ajatuksilleen aivan mielelläni. On minullakin sentään omat moraalini.
Puettuani kävelen varovaisin askelin pitkin narisevaa lattiaa kohti keittiötä. Talomme on omakotitalo ja tietääkseni myös melko vanha sellainen. Kaikki talossa kiinni olevat asiat tuntuvat olevan puuta, paitsi takka, joka sijaitsee olohuoneessamme. Minun huoneeni sijaitsee toisessa kerroksessa, pikkusisareni huonetta vastapäätä. Samassa kerroksessa on myös pieni kylpyhuone. Käytävän seinät ovat haalean limet ja huoneidemme vieressä on ikkuna, josta näkyy ensimmäisenä pihakoivuamme, mutta sen takaa aukeaa melko kaunis näkymä pientä katuamme ja naapuritalojen kattoja viereisiltä kaduilta. Näin hämäränä aamuna näky ei ole kyllä kovin kaunis tai upea.
Tartun puiseen porraskaiteeseen ja koetan mahdollisimman hiljaa hiipiä kohti alakertaa. Talossa leijuu kodikas tuoksu, jossa yhdistyy kotoinen lämpö, sateen jälkeinen ruusupenkki ja hieman jotain kahvinperäistä tuoksua. Näin kertomalla se saattaa kuullostaa aika pahalta, mutta minullahan on tapana pitää oudoista asioista. Kävelen olohuoneen poikki kohti keittiötä. Koko talo on oudon hiljainen ja voin vain kuulla sen saman irvailevan tikityksen läheltä. Kellot ovat jostain syystä päättäneet nousta minua vastaan. Jostain alkaa kuulua hiljaista raapimista lattiaa vasten ja hetken päästä järjetön väpätys ja kilinä, sitten se raapiminen taas jatkuu. Pian jaloissani pyörii pieni ruskeanmusta karvapallo. Yorkshirenterrieri Lopo herää aina jokaiseen pieneenkin rasahdukseen ja yleensä alkaa järjetön räksyttäminen, johon varmasti herää koko kortteli. Nyt se osasi vaistoa, että minä heräsin ja päätti olla onnekseni hiljaa. Jatkan matkaani parin askeleen päähän, jolloin olen jo keittiössä. Tuntuu, että keittiöömme on tarttunut kahvijano, jokaisella kerralla kun astun tähän 'taivaaseen', kahvin tuoksu valtaa kaikki kanavani. Silloin on aina välttämätön pakko saada kahvia itsekkin. Minua kiehtoo se, miten täällä aina vain tuoksuu kahvi. Mutta siihenkin saattaa olla järkeviä syitä, mutta ainahan sitä on hauska kuvitella kaikkea muuta, kuin realistisesti. Keittiömme on vaaleankeltainen, samat puiset lattiat jatkuvat myös tänne, niin kuin jokaiseen talomme huoneeseen.