there were a time...

Hankalaa ajatella, kuinka aloittaisin tämän nyt. On sattunut asioita, joita
en kuvitellut vielä tapahtuvan. Kaiken kurjan päälle ripotellaan vähän lisää
samaa paskaa.

Eilen kaikki se alkoi siitä, kun olin jo ruokalistan perusteella päättänyt,
että päivä on todella huono. No, pidin tätä vain omana hassuna logiikkana.
Mutta illalla sain viestin Hydeltä, että olisi lauantaiksi tehtävä roolianalyysi.
Tietysti menin paniikkiin, koska en tiennyt hahmostani itsekkään mitään,
saati sitten koko nimeä, taloudellista tilannetta tai lempi asioita ja kävelytyyliä.
Minua kehotettiin aloittamaan tehdä sitä ja menin omaan huoneeseeni,
etsin käsiini paperia ja kynän. Sitten menin samaiselle sivulle hakemaan ne
kaikki, mitä suunilleen olisi kerrottava. Sain tietämäni etunimen kirjoitettua, ennen
kuin kaikki alkoi painaa päälle, mukaan luettuna väsymys, joka oli seurannut
minua koko päivän.

Halusin jutella jollekkin, joten pyysin äitiä soittamaan minulle. Tiesin, että heti
puhelun alussa alkaisin varmana itkemään pahaa oloani. No, äiti soitti ja minä
pysyin ehkä minuutin kurissa, ennen kuin aloitin sen kaiken stressin purkamisen.
Sanoin, että haluaisin lopettaa teatterin, kun en osaa mitään. Sanoin myös,
että olen väsynyt ja en halua nukkumaan vielä, kun kukaan muukaan ei nuku.
(Ja en kyllä kertonut, että huoneemme on aina täynnä porukkaa, jota en viitsi
häätää ulos.)

Sitten se tuli, mitä olen jo pelännytkin; ukilla on syöpä.
Minulla ei ole ollut, kuin yksi ainoa ukki. Toinen kuoli jo kaksi vuotta ennen, kuin minä
synnyin. En tuntenut häntä, joten en voi kutsua häntä ukiksenikaan.
Tämä ukki on elänyt koko elämäni meidän kanssamme. Olemme vierailleet
melko harvoin, mutta aina silloin kun on ollut mahdollisuus. Ukki on ollut jo
aika kauan huonossa kunnossa ja olen pelännyt kaikkea tälläistä siksi jo jonkin
aikaa. Eikä asiaan varmana auta, että hänen kanssaan asuu äidin veli, joka ei
muuta enään tee, kuin juo. Se on aika surullista. Pidin enoa ennen kivana ja hauskana
tyyppinä, mutta nyt en edes halua tuntea. Okei, en voi sanoa etten halua, haluan.
Mutta ensin enon olisi itse ryhdistäydyttävä.
Äiti sanoi, että ukki on realisti, ei se ole reagoinut tuohon asiaan mitenkään. Syy siihen
on se, että ei ole tietoa onko se levinnyt vai vasta alussa.
Ukki on elänyt omillaan siitä saakka, kun mummi kuoli. Minulle se oli kova paikka,
tai olisi ollut varsinkin nyt. Mummi oli minulle läheinen. Vaikken nähnyt häntä usein, kaikki
ne hetket oli kultaisia. Piirtelimme ja touhusimme kaikkea yhdessä. Minulla pitäisi vieläkin
olla korvikset, mitkä mummi antoi minulle. Siinä poika ja tyttö pussaavat. Mummi varmaan
halusi, että joskus löytäisin jonkun. Tai ainakin saan kuvitella niin.
Muistan, kuinka mummi aina sanoi koiria Ressuiksi ja kissoja Miisuiksi. Aika paljon
muistan, vaikka näistäkin on monta monta vuotta.

Ja eilen myös aloin pelkäämään, etten saisi lopetettua tupakointia ja kohtu kärsisi ja
en saisi eläviä vauvoja..
Jos joku alkaa väittämään noin, menen heti paniikkiin. En halua kuulla yhtään kehoon liittyvistä
vaaroista. Vaikken hankkisikaan koskaan lapsia (mikä on aika valetta), on se kuitenkin surullista ja pelottavaa kuulla kaikkea tuollaista.