Pahan olon festivaalit ovat alkaneet.
Minulla ei ole yhtään sanoja valmiina suussani, kaikki takertuvat
niihin johtoihin, jotka määräävät mielentilani.
Jotkut pelaavat hyvillä korteilla, toiset taas saavat pakan huonoimmat,
peli on siis menetetty.
Minä olen pelinappula ilman paikkaa.
Olen lääke ilman reseptiä, ilman sairautta mihin minua tarvitaan.

Sade pyyhki taas ihoani ikävällä.
En ole koskaan ymmärtänyt ihmismieltä ja kaikkea
niitä monimutkaisia asioita.
Ihmiset kaipaavat ympärille kaikkea, mutta sitten haluavatkin
olla yksin.
En tiedä mitä itse etsin, vai etsinkö turhaan. Onko onnellisuus
rakkaudessa, vai onko se vain naamioitua surua ja pelkoa?
Onko kaikille olemassa se JOKU?
Vaikea kuvitella, kun joka kolmas ihmissuhde päätyy eroon jossain
vaiheessa elämää. Vai oliko se sitten väärä ihminen? Ensimmäiset
5-7 vuotta tuntuvat, kuin se olisi se oikea, mutta sitten kolikon toinen
puoli alkaa tulla esille.
Olen kuvitellut uskovani rakkauteen, mutta onko se sittenkin vain
sen kadehtimista? Tai, kun elokuvissa rakkaus on niin ihanan kliseistä
ja siksi kaunista. Mutta kenelläpä ei olisi omia harhakuvitelmia rakkaudesta?
Huomaa, että teksti on hieman pessimististä, mutta kaikkien näiden vuosien
jälkeen en osaa enään edes kuvitella, millaista on oikea rakkaus. Miltä tuntuu
tuntea luottamus ja lämpö vieressä. En ole kokenut oikeaa rakkautta, joten
epäilen sen olemassa oloa.
Toisinaan haluaisin huuhtoutua aaltojen mukana, haluaisin sukeltaa näkymättömänä
syvään mereen. Haluaisin toisinaan olla kuuro ja sokea, ettei minun tarvitsisi nähdä
ympärilleni, joka saa minut surullisemmaksi, kuin se etten voisi nähdä sitä kaikkea.
En haluaisi kuulla enään mitään, musiikki saa minut muistamaan, ettei minusta
koskaan tule mitään.