niin helvetin kylmää.

Ystäväni 18 synttärit ja en ole keksinyt lahjaa. Mietin
aina, että millaiset tulee olemaan minun synttärini ja
onnistunko laihtumaan siihen mennessä. Nykyään
en ole miettinyt mitään muuta, kuin laihtumistani. Minulle
riittäisi tieto ihmisiltä, että olisin kaunis juuri tälläisenä. Silti
saan kaikkea muuta.
Mutta nyt voin kipu sydämellä kertoa teille, miksi tämä
on minulle niin suuri juttu.

Kaikki alkoi kolmannella luokalla, kun pojat alkoivat
kiinnittää huomiota tyttöjen ulkonäköön ja takertua.
Sain kuulla päivittäin nimitystä 'tankki' ja sun muuta.
Olin ainoa ylipainoinen (jos edes tuolloin olin ylipainoinen)
tyttö meidän luokalla ja varmaan koko ala-asteelta.
Minä kuitenkin olin niin ujo, etten osannu vastaan sanoa.
Tätä nimittelyä jatkui koko ala-asteen ja ajattelin, että
ylä-asteella pääsen kaikesta tuosta eroon ja saan paljon
uusia ystäviä, kuin siskonikin. Mutta seiska luokka ei
alkanut kovinkaan valoistasti, kun sain pahimmaksi
vihollisekseni parhaan ystäväni. Tämä riita alkoi siitä,
kun kyseinen ystävä sekstaili huomattavasti vanhemmat
äijän kanssa ja minä ja toinen ystäväni päiviteltiin tästä
äidilleni, mutta tämä ystäväni menikin kertomaan asiasta
kyseiselle ystävälleni ja siitä se alkoi.
Masennuin, jouduin psykiatrille ja lopetin sen vuoden jälkeen,
kun valehtelin lähinnä itselleni olevani kunnossa. Kaikki oli
kuitenkin koulussa rauhoittunutta, mutta sitten sain kuulla
ylempi luokkalaisilta kaikkea kommentointia ulkonäöstäni.
Sekä rinnakkaisluokkalaisilta pojilta. Ylä-aste oli elämäni pahimmat
ajat koskaan. En koskaan haluaisi palata niihin. Yhtenä päivänä
menin terkkarin luokse menkkojen takia, jotka oli sinä kertana
aika paljon myöhässä. No, se asia jäi aika hämärään, kun terkkari
pyysi mua menee vaa'alle. Sitten kuulin, että olen aika lihava. Seisoin
samalla peilin edessä. Terkkari antoi mulle jotain lappusia oikeista
ruoka jutuista jne. Lähdin juoksemaan koulusta itkien kotiin. Se oli jotain
aivan kamalaa.
Ainoa keino, millä pääsin siitä kaikesta eroon, oli ihanat ilmaisutaidon tunnit.
Rakastan näyttelemistä, vaikka en tunne olevani kovinkaan hyvä.
Kotiluokkani pojat olivat onneksi paljon erilaisempia, kuin muut.
Muistan päivän, jolloin päätin jatkaa Otavan Opiston Bändikympillä.
Kun tuli päivä, jolloin olisi ollut tutustumispäivä ja olin ainoa, joka
haki otavaan. Opo olisi lähtenyt mun kanssa, mutta en uskaltanut.
Jäin siksi päiväksi kotiin, koska pelkäsin samaa reaktiota Otavassakin.
Mutta, kun ensimmäinen päivä oli otavassa huomasin, että paikkahan
oli aivan toisenlainen, kuin pelkäsin.
Sain äkkiä uusia ystäviä ja tulin toimeen kaikkien kanssa, kukaan ei
haukkunut mua.
Mutta sinä vuonna alkoi sitten kotona sama, iskä painosti mua aina
liikkumaan ja laihtumaan ja sanoi kuinka lihava olen jos syön nyt
sen ja sen. En oikein ole vieläkään päässyt tämän yli, koska sama
jatkuu tänäkin päivänä. Mutta hyvä asia oli se, kun aloitin otavassa
niin sinä vuonna kävin terkkarilla, ja minua pelotti kyllä astua vaa'alle.
Terkkari sanoi vaa'alle menon jälkeen, että olen laihtunut viime kerrasta
5kg. Olin niin onnellinen, noinkin pienestä suuresta muutoksesta. Myöhemmin
laihduin toiset 5kg, jotka suurimmaksi osaksi on tullut jo takaisin, mutta kovaa
yritän päästä eroon.
Silti kotona jatkui sama valitus ja marina. Aloin menettää toivoani, mutta
2008 keväällä innostuin otavassa lenkkeilystä päivittäin. Se jatkui kesän
läpi, jonka aikana aloitin iskän kanssa hölkkäyksen kerran tai kaksi päivässä.
Silti paino ei liikahtanut mihinkään ja tuli turhautunut olo.
Nyt masennun aina, kun syön herkkuja ja enkä voi estää itseäni syömästä.
Ystäväni ovat laihtuneet mielettömästi, mutta minä en oikein.. Olen edelleen
tämä sama muumien muotojen vanki.

siinä teille pakkomielteen syyt.