Sitä haluaisi auttaa ihmisiä ja olla lähellä, mutta tuntuu
ettei voi olla sitä tarpeeksi. Jokin tai jotkin asiat puskee
päälle, kuin hurrikaani ja koittaa ajaa asioita kauemmaksi.
Se ei ole helppoa. Mä haluaisin auttaa mahdollisimman
monia läheisiä, mutta mä en tunnu pystyväni siihen. Vaikka
kuinka haluaisin lohduttaa ja olla lähellä ja pysyä uskollisena,
se ei riitä. Täytyisi olla jonkinlainen supersankari, että olisi sitä. Kaikilla on nyt vaikeaa, niin myös itselläni. Mä oon yrittänyt olla kaksoispersoonaa, vaikka luulisi riittävän edes se yksi. Mä oon yrittänyt pitää lankoja käsissäni, mutta niitä revitään käsistä. Mä haluaisin olla se ihminen, josta voisi lukuvuoden lopulla ajatella; elisa kuitenkin yritti olla mahdollisimman lähellä auttamassa mua, vaikka tilanne oli muutenkin mitä oli.
Mä en halua olla se 'vitun paska ämmä', joka pilasi jonkun puoli vuotta tai hylkäsi. Mä en halua hylätä ketään, mä haluan olla kaikille se tukipilari, joka tarvittaessa on lähellä. Mutta mulle ei anneta siihen mahdollisuutta. Olenko minä sitten hylännyt ihmisiä ?
Mä haluan olla aina tarvittaessa lähellä, että mulle annetaan se mahdollisuus. Haluaisin kuitenkin yrittää. Mä en tuputa itteeni mihinkään, vaan olen silloin jos tunnen oloni tervetulleeksi. Aina vain ei tunnu siltä. Mä en ole mitään ja tavallaan olen paljonkin, näin minä asian ajattelen nyt. En tiedä ajattelenko huomenna tai ensiviikolla. Mutta nyt jotenkin aloin rakentamaan palapeliäni vähän enemmän.
kuva: (http://muszka.deviantart.com/art/something-more-than-a-marvel-75040665)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti