99 red balloons go by

Aika jännä juttu, että oon vieläkin hereillä. Enkä oo ees niinkään väsynyt.
Oon ehkä enemmän väsynyt omaan elämääni. Vähän niin kuin eläisi tynnyrissä.
Olisi ihanaa saada hiukan vaihtelua, muutakin kuin riekkua kahden kylän välillä
ja tyytyä siihen samaan paskaan, mihin aina ennenkin.
Onhan se kiva elää tutuissa paikoissa, mutta piirit on kuitenkin aika pienet.
Enkä nyt tarkoita, että haluaisin eroon näistä ihmisistä. Lähinnä tarkoitan, että
olisi välillä kiva maistaa vähän uutta ja vierasta.

Mä oon aika uusi näihin asioihin, en tiedä paljoa mistään mitään. En
esimerkiksi oikein tiedä parisuhteista. Eipä ole paljoa tullut vastaan.
Mahdollisuuksia on ollut, mutta ei ole vieläkään sitä oikeanlaista löytynyt.
Ehkä teen asioita väärin ja siks oon tässä pyörässä. Aina samat vanhat maisemat,
mitä oon nähny koko elämäni ja samat ihmiset joista ei puoletkaan ole kiinnostunut
paskan vertaa mitä mulle kuuluu tai nähdäänkö me.
Mutta niin se vaan on, että elämä muuttuu. Ihmiset muuttuu ja en ole itsekkään
poikkeus. Välillä vaan tuntuu, etten ole muuttunut mihinkään suuntaan millään tavalla.
Olen edelleen pyöreä, arka, tyhmä tyttö, kuin esimerkiksi 6 luokalla. Niistä ajoista jäi
kummittelemaan vain mieleen kaverin tokaisu toiselle: "musta tuntuu, että Elisa on mun
seurassa vaan siks, kun sillä ei ole muita kavereita".
Onko se sitten väärin viihtyä toisen seurassa, joka ei itse ole sitä vastaan? Ei mulla siinä vaiheessa
ollutkaan kauheasti kavereita, keiden seurassa olisin viihtynyt niin. Kukaan ei pitänyt minua millään
tavalla kiinnostavana tyyppinä. En edes halua muistaa, miltä näytin. Sehän se vitun tärkeä asia onkin,
miltä näytän. Kävin vaa'alla 1 tai 2 luokalla jo ja vertailin samaisen kaverini kanssa painojamme.
Muistan, että painoni taisi olla jotain lähelle 33kg ja se oli jo paha. Tai ainakin kaveriini verrattuna.
Se sama on kummitellut mun päässä, miltä mä näytän, paljon mä painan, mitä muut musta oikeasti
ajattelee. Siksi ehkä en olekkaan mielenkiintoinen. Tai ainakin musta tuntuu välillä, ettei kukaan
pidä musta sen takia, miltä näytän. Mutta mikä on sitten se oikea vastaus?
Iskä on aina jaksanut muistuttaa mun painosta, mutta silti iskää rakastan.
Tänään kävin taas vaa'alla ja nämä muutamat asiat tuli mieleeni. Nyt taas tuntuu, että pakko
alkaa urheilee, pakko pudottaa painoa.. Samaa pirun ympyrää kierrän sitten koko puolen vuoden
ajan, ennen kun taas päädyn tähän. Kesällä painoin n. 3 kg vähemmän. Ja nyt kun ajattelin, että oon saanu
rytmin kuntoon, se onkin pysyny samana tai pahentunut. Enkä halua mitään syömishäiriö tai vitun turhia
diettejä, jotka tappaa muutakin, kuin aikaa ja hermoja.

Mulla odottaa vessan seinän sisässä kirje itselleni, jonka lupasin ottaa sieltä, kun mulla on joku ihminen.
Aika turha lupaus, mutta näin olen ajatellut tehdä. Ei turhaan ala masentaa se sisältö tai ne ajatukset.
En ehkä löydä ketään moneen vuoteen, mutta ainahan voin ottaa sen kirjeen tuolta ja keksiä
sille toisen säilön.
Musta tuntuu vaan kaiken aikaa, että mua seuraa joku karma. Aina ajatellessani, että olen onnellinen, tapahtuukin
jotain joka murskaa kaikki ne onnellisuuden ajatukset ja pistää kaiken päinvastaiseksi.
Mua pelottaa ajatella unelmia, kun pelkään niiden tapahtuvan päin vastaisina.

katottiin äsken yksi melko mielenkiintoinen leffa 'Normaalia keskenkasvuisten käytöstä'.
Se sai mut taas ajattelemaan kaikkea ja vähän enemmän. Kadotin kaikki ne ajatukset
jo matkalla, mutta sainpa taas jotain mullistavaa kirjoitettua.