Pahan olon festivaalit ovat alkaneet.
Minulla ei ole yhtään sanoja valmiina suussani, kaikki takertuvat
niihin johtoihin, jotka määräävät mielentilani.
Jotkut pelaavat hyvillä korteilla, toiset taas saavat pakan huonoimmat,
peli on siis menetetty.
Minä olen pelinappula ilman paikkaa.
Olen lääke ilman reseptiä, ilman sairautta mihin minua tarvitaan.

Sade pyyhki taas ihoani ikävällä.
En ole koskaan ymmärtänyt ihmismieltä ja kaikkea
niitä monimutkaisia asioita.
Ihmiset kaipaavat ympärille kaikkea, mutta sitten haluavatkin
olla yksin.
En tiedä mitä itse etsin, vai etsinkö turhaan. Onko onnellisuus
rakkaudessa, vai onko se vain naamioitua surua ja pelkoa?
Onko kaikille olemassa se JOKU?
Vaikea kuvitella, kun joka kolmas ihmissuhde päätyy eroon jossain
vaiheessa elämää. Vai oliko se sitten väärä ihminen? Ensimmäiset
5-7 vuotta tuntuvat, kuin se olisi se oikea, mutta sitten kolikon toinen
puoli alkaa tulla esille.
Olen kuvitellut uskovani rakkauteen, mutta onko se sittenkin vain
sen kadehtimista? Tai, kun elokuvissa rakkaus on niin ihanan kliseistä
ja siksi kaunista. Mutta kenelläpä ei olisi omia harhakuvitelmia rakkaudesta?
Huomaa, että teksti on hieman pessimististä, mutta kaikkien näiden vuosien
jälkeen en osaa enään edes kuvitella, millaista on oikea rakkaus. Miltä tuntuu
tuntea luottamus ja lämpö vieressä. En ole kokenut oikeaa rakkautta, joten
epäilen sen olemassa oloa.
Toisinaan haluaisin huuhtoutua aaltojen mukana, haluaisin sukeltaa näkymättömänä
syvään mereen. Haluaisin toisinaan olla kuuro ja sokea, ettei minun tarvitsisi nähdä
ympärilleni, joka saa minut surullisemmaksi, kuin se etten voisi nähdä sitä kaikkea.
En haluaisi kuulla enään mitään, musiikki saa minut muistamaan, ettei minusta
koskaan tule mitään.

water damage.

Eilen aiheutin jonkinmoisen vesivahingon, sitä edellisenä päivänä poltin meidän
keittiön lattiaa. Tai tulikuuma kekäle tippui lattialle, kun lämmitin taloa ja
jätti jäljen lattiaan. Eilen eteisessä satoi kirjaimellisesti vettä ja kun iskä tuli,
oli jo koko eteisen lattia ehtinyt kastua.
Meillä on ilmeisesti putki hajonnut, koska tuo ei ollut eka kerta, mutta eipä
ole ennen ollut noin paha vahinko tullut. Sen lisäksi vessan lattia lainehti, koska
sielläkin valuu vedet ja se vessa ei ole mikään suuri.
Vessan ovi on turvonnut ja maalit rapistuu siksi päälle, kun koittaa sulkea sitä.
Sen lisäksi myös alin kerros sai kanssa osansa, koska eteisen lattian läpi ilmeisesti
vesi menee hyvin läpi. Ihmettelin vaan niin suuresti, että miten ihmeessä
pukuhuoneen kaapin pyyhkeet ovat niin märkiä. En usko, että äiti on niitä
märkinä kaappiin tunkenut... :----O
Kuvasta voi nähdä, että siellä tosiaan sataa.

en ole kukaan, en ole mikään.

Leijailen pilvilinnoissa ja kosketan jään pintaa.
En tunne kipua, en tunne pelkoa. Olen
vapaa ja yksin, minua ei ole.
Olen tuulen viemää, minua ei saa kiinni kukaan.

Olisi aika nostaa rimaa korkeammalle, mutta kun
en vain pysty. Pitäisi olla jokin mikä saa minut liikkeelle.
Jos asuisin vielä mikkelissä, voisin päivittäin mennä
kaupungille kävellen. Täällä minun täytyy kävellä
parisataa metriä kauppaan ja koululle parikymmentä
metriä. Ei siinä nouse kunto. Sen lisäksi syön liikaa
ja en halua enään katsoa peiliin. Piiloudun hymyyn
ja esitän onnellista.
Minun sisälläni pistelee ja jokin hakkaa sisäpuoltani
sadalla tikarilla. En ole enään vahva, olen heikompi,
kuin koskaan. Enkä anna kenenkään päästä lähelleni.
Haluan olla etäinen, minusta tuntuu että olen vain turhamainen.
Haluaisin vain pois, pois tästä kauheasta kehosta.

pois pois POIS !

99 red balloons go by

Aika jännä juttu, että oon vieläkin hereillä. Enkä oo ees niinkään väsynyt.
Oon ehkä enemmän väsynyt omaan elämääni. Vähän niin kuin eläisi tynnyrissä.
Olisi ihanaa saada hiukan vaihtelua, muutakin kuin riekkua kahden kylän välillä
ja tyytyä siihen samaan paskaan, mihin aina ennenkin.
Onhan se kiva elää tutuissa paikoissa, mutta piirit on kuitenkin aika pienet.
Enkä nyt tarkoita, että haluaisin eroon näistä ihmisistä. Lähinnä tarkoitan, että
olisi välillä kiva maistaa vähän uutta ja vierasta.

Mä oon aika uusi näihin asioihin, en tiedä paljoa mistään mitään. En
esimerkiksi oikein tiedä parisuhteista. Eipä ole paljoa tullut vastaan.
Mahdollisuuksia on ollut, mutta ei ole vieläkään sitä oikeanlaista löytynyt.
Ehkä teen asioita väärin ja siks oon tässä pyörässä. Aina samat vanhat maisemat,
mitä oon nähny koko elämäni ja samat ihmiset joista ei puoletkaan ole kiinnostunut
paskan vertaa mitä mulle kuuluu tai nähdäänkö me.
Mutta niin se vaan on, että elämä muuttuu. Ihmiset muuttuu ja en ole itsekkään
poikkeus. Välillä vaan tuntuu, etten ole muuttunut mihinkään suuntaan millään tavalla.
Olen edelleen pyöreä, arka, tyhmä tyttö, kuin esimerkiksi 6 luokalla. Niistä ajoista jäi
kummittelemaan vain mieleen kaverin tokaisu toiselle: "musta tuntuu, että Elisa on mun
seurassa vaan siks, kun sillä ei ole muita kavereita".
Onko se sitten väärin viihtyä toisen seurassa, joka ei itse ole sitä vastaan? Ei mulla siinä vaiheessa
ollutkaan kauheasti kavereita, keiden seurassa olisin viihtynyt niin. Kukaan ei pitänyt minua millään
tavalla kiinnostavana tyyppinä. En edes halua muistaa, miltä näytin. Sehän se vitun tärkeä asia onkin,
miltä näytän. Kävin vaa'alla 1 tai 2 luokalla jo ja vertailin samaisen kaverini kanssa painojamme.
Muistan, että painoni taisi olla jotain lähelle 33kg ja se oli jo paha. Tai ainakin kaveriini verrattuna.
Se sama on kummitellut mun päässä, miltä mä näytän, paljon mä painan, mitä muut musta oikeasti
ajattelee. Siksi ehkä en olekkaan mielenkiintoinen. Tai ainakin musta tuntuu välillä, ettei kukaan
pidä musta sen takia, miltä näytän. Mutta mikä on sitten se oikea vastaus?
Iskä on aina jaksanut muistuttaa mun painosta, mutta silti iskää rakastan.
Tänään kävin taas vaa'alla ja nämä muutamat asiat tuli mieleeni. Nyt taas tuntuu, että pakko
alkaa urheilee, pakko pudottaa painoa.. Samaa pirun ympyrää kierrän sitten koko puolen vuoden
ajan, ennen kun taas päädyn tähän. Kesällä painoin n. 3 kg vähemmän. Ja nyt kun ajattelin, että oon saanu
rytmin kuntoon, se onkin pysyny samana tai pahentunut. Enkä halua mitään syömishäiriö tai vitun turhia
diettejä, jotka tappaa muutakin, kuin aikaa ja hermoja.

Mulla odottaa vessan seinän sisässä kirje itselleni, jonka lupasin ottaa sieltä, kun mulla on joku ihminen.
Aika turha lupaus, mutta näin olen ajatellut tehdä. Ei turhaan ala masentaa se sisältö tai ne ajatukset.
En ehkä löydä ketään moneen vuoteen, mutta ainahan voin ottaa sen kirjeen tuolta ja keksiä
sille toisen säilön.
Musta tuntuu vaan kaiken aikaa, että mua seuraa joku karma. Aina ajatellessani, että olen onnellinen, tapahtuukin
jotain joka murskaa kaikki ne onnellisuuden ajatukset ja pistää kaiken päinvastaiseksi.
Mua pelottaa ajatella unelmia, kun pelkään niiden tapahtuvan päin vastaisina.

katottiin äsken yksi melko mielenkiintoinen leffa 'Normaalia keskenkasvuisten käytöstä'.
Se sai mut taas ajattelemaan kaikkea ja vähän enemmän. Kadotin kaikki ne ajatukset
jo matkalla, mutta sainpa taas jotain mullistavaa kirjoitettua.

Muistu mieleen yksi traaginen elokuva, joka koskettaa joka kerta, kun katsoo;
Boys Don't Cry
Transgender pojasta 1993 - luvulta.
Trans-sukupuolta ei hyväksytä siellä
ja varsinkaan tuohon aikaan. Teena joutuu
pakoilemaan ja varomaan kaikkea.
Lopulta selviää kaveriporukalle, että hän ei
olekkaan Brandon, vaan Teena ja porukan äijät
raiskaa Teenan, joka on syvästi rakastunut porukan
nuoreen ja kauniiseen tyttöön. Tämä ei välitä siitä,
onko Brandon oikeasti tyttö vai poika.
Lopuksi äijät ampuvat Teenan ja myös häntä
suojelleen nuoren naisen, joka myös kuului porukkaan. =//

Tätä tapahtuu edelleen jenkeissä.
kerran kuukaudessa tapetaan ainakin yksi
sukupuolivähemmistön "jäsen".
Myös amnestyn eräs mainos herättää minussa suuria
tuntemuksia maailman paskamaisuudesta:
http://www.youtube.com/watch?v=TFI0kxpME8w

Miten ihmiset voivat olla noin epäreiluja.
jossain maissa edelleen homoseksuaalisuus on niin
suuri rikos, että heidät tapetaankin.
Missä se tasa-arvo ja vapaus.
ihmiset vertaavat homoseksuaalisuutta esimerkiksi
murhaan.
miksi?
asia kytee päässäni ja tunnen suuren surunkin jo
mielessäni.
ei ole reilua.

Pienenä ei tarvinnut miettiä velvollisuuksia, ei ajatella
mitä oikeasti tekee isona ja kuinka vaikeaa elämä joskus
tosiaan on. Vartuin Mikkelissä, mutta 12 vuotiaana muutimme
omakotitaloon melkein toiselle puolelle kaupunkia.

Mutta entä nyt? En voi turvautua enään pakenemaan siihen
satumaailmaan, jossa silloin elin. Nyt on kohdattava kaikki
se, mistä ei osannut edes aavistaa. Tiesin sen, että ylä-asteen
matikka on ilmeisesti vaikeaa. Näin päättelin, kun katsoin
siskoni matikan kirjaa, kun hän teki keittiössä läksyjä.
Minun ei tarvinnut osata, kuin värittää A kirjain punaisella
ja B sinisellä.
Siinä mielessä olin hyvin ylpeä, enkä sano ettenkö enään olisi,
kun opin lukemaan jo ennen peruskoulun alkua. Siskoni
opetti minua. Sisko on aina ollut läheinen minulle.

Kun siskoni alkoi innostumaan hiusalasta, hän aloitti tekemään minulle
aina uusia kampauksia. Minulla oli vielä siihen aikaan pitkät vaaleankiharat
hiukset. Varhain myös kulmakarvojen nyppiminen tuli minulle tutuksi. Siskoni
on minua 4 vuotta vanhempi, joten oli meillä melko erilaiset maailmankuvat jo.

Kuinka sitten nyt? Kun miettii niitä aikoja, ei ole mieleen jäänyt yhtäkään huonoa
päivää. Ei harmaita aamuja tai pelottavia öitä.
Nykyään mieleen tuntuu jäävän ainoastaan ne kokemukset, mitkä ovat aiheuttaneet
jonkinlaisia "traumoja".

Minusta ei ehkä koskaan tule kirjailijaa tai valokuvaajaa. Ei laulajaa, eikä
taiteilijaa. Mutta en päästä niistä paheistani irti. Tuntuu, ettei sanoissani
ole tolkkua. En osaa kirjoittaa, enkä valita sanoja. Mutta päästän kaiken
sydämeltäni. Se on minulle tärkeää. Ehkä kukaan ei lue näitä, mutta
kuvittelen että eräs kolumnisti taiteilija lukee, vaikkei luekkaan. Siksi
sanani menevät solmuun, siksi menen solmuun. Minussa ei ole tolkkua,
ei säveliä. Olen kovakantinen kirja, ehkä sanakirja tai romaani. Olen
täynnä hiljaisia runoja, valuvia sanoja rakkaudesta ja vapaudesta. Minussa
ei ole alkua, eikä loppua. Minussa on täynnä salaisuuksia, joista täytyy ottaa
selvää, olen täynnä kiertoilmauksia, joita täytyy tulkita.
Saatan kirjoittaa juuri sinulle kirjaan omistuskirjoituksen sydämen muotoisena.
Saatan omistaa jonkun säkeistön sinulle.
Minua saa lukea suklaata tai ilojuomia nauttien. Minä olen kestävä, tosin
sivuni saattaa revetä hiukan, jos olet kovakourainen.
Minä olen epäselvä, toivon että ymmärrät. Sisällän paljon
romantiikkaa, seikkailua, toimintaa ja paljon muuta, mitä saatat toivoa.

Mutta ehken ole ulkoa niin kaunis, olen hieman elämän ruhjoma ja
en kovin luettavan näköinen. Mutta lupaan; jos otat riskin,
lupaan sinulle seikkailua. Kaikki vaan eivät ole valmiita siihen, mitä tuleman
pitää. Olen vain kirja, joka heitetään aina uudestaan nurkkaan ja kirppiksille,
kun hiukan ollaan leikitty ja ruhjottu. Koitan kestää kaiken, mutta vaatiihan se
paljon.

Toivon, että löytäisit minut ja pitäisit minua hyvänä.

there were a time...

Hankalaa ajatella, kuinka aloittaisin tämän nyt. On sattunut asioita, joita
en kuvitellut vielä tapahtuvan. Kaiken kurjan päälle ripotellaan vähän lisää
samaa paskaa.

Eilen kaikki se alkoi siitä, kun olin jo ruokalistan perusteella päättänyt,
että päivä on todella huono. No, pidin tätä vain omana hassuna logiikkana.
Mutta illalla sain viestin Hydeltä, että olisi lauantaiksi tehtävä roolianalyysi.
Tietysti menin paniikkiin, koska en tiennyt hahmostani itsekkään mitään,
saati sitten koko nimeä, taloudellista tilannetta tai lempi asioita ja kävelytyyliä.
Minua kehotettiin aloittamaan tehdä sitä ja menin omaan huoneeseeni,
etsin käsiini paperia ja kynän. Sitten menin samaiselle sivulle hakemaan ne
kaikki, mitä suunilleen olisi kerrottava. Sain tietämäni etunimen kirjoitettua, ennen
kuin kaikki alkoi painaa päälle, mukaan luettuna väsymys, joka oli seurannut
minua koko päivän.

Halusin jutella jollekkin, joten pyysin äitiä soittamaan minulle. Tiesin, että heti
puhelun alussa alkaisin varmana itkemään pahaa oloani. No, äiti soitti ja minä
pysyin ehkä minuutin kurissa, ennen kuin aloitin sen kaiken stressin purkamisen.
Sanoin, että haluaisin lopettaa teatterin, kun en osaa mitään. Sanoin myös,
että olen väsynyt ja en halua nukkumaan vielä, kun kukaan muukaan ei nuku.
(Ja en kyllä kertonut, että huoneemme on aina täynnä porukkaa, jota en viitsi
häätää ulos.)

Sitten se tuli, mitä olen jo pelännytkin; ukilla on syöpä.
Minulla ei ole ollut, kuin yksi ainoa ukki. Toinen kuoli jo kaksi vuotta ennen, kuin minä
synnyin. En tuntenut häntä, joten en voi kutsua häntä ukiksenikaan.
Tämä ukki on elänyt koko elämäni meidän kanssamme. Olemme vierailleet
melko harvoin, mutta aina silloin kun on ollut mahdollisuus. Ukki on ollut jo
aika kauan huonossa kunnossa ja olen pelännyt kaikkea tälläistä siksi jo jonkin
aikaa. Eikä asiaan varmana auta, että hänen kanssaan asuu äidin veli, joka ei
muuta enään tee, kuin juo. Se on aika surullista. Pidin enoa ennen kivana ja hauskana
tyyppinä, mutta nyt en edes halua tuntea. Okei, en voi sanoa etten halua, haluan.
Mutta ensin enon olisi itse ryhdistäydyttävä.
Äiti sanoi, että ukki on realisti, ei se ole reagoinut tuohon asiaan mitenkään. Syy siihen
on se, että ei ole tietoa onko se levinnyt vai vasta alussa.
Ukki on elänyt omillaan siitä saakka, kun mummi kuoli. Minulle se oli kova paikka,
tai olisi ollut varsinkin nyt. Mummi oli minulle läheinen. Vaikken nähnyt häntä usein, kaikki
ne hetket oli kultaisia. Piirtelimme ja touhusimme kaikkea yhdessä. Minulla pitäisi vieläkin
olla korvikset, mitkä mummi antoi minulle. Siinä poika ja tyttö pussaavat. Mummi varmaan
halusi, että joskus löytäisin jonkun. Tai ainakin saan kuvitella niin.
Muistan, kuinka mummi aina sanoi koiria Ressuiksi ja kissoja Miisuiksi. Aika paljon
muistan, vaikka näistäkin on monta monta vuotta.

Ja eilen myös aloin pelkäämään, etten saisi lopetettua tupakointia ja kohtu kärsisi ja
en saisi eläviä vauvoja..
Jos joku alkaa väittämään noin, menen heti paniikkiin. En halua kuulla yhtään kehoon liittyvistä
vaaroista. Vaikken hankkisikaan koskaan lapsia (mikä on aika valetta), on se kuitenkin surullista ja pelottavaa kuulla kaikkea tuollaista.

olen vapaa lailla linnun liitämään.

Miten voi olla kiire viikkolla ilman koulua.
Kävin tänään kävelylenkillä, kun kerrankin oli
ihana aurinkoinen sää. Miten helppo onkaan nauttia
tälläisistäkin pienistä elämän asioista. Hymyilin
ja kuuntelin iloista musiikkia.
"Minä liikun, se saa mieleni rauhoittumaan", niin
kuin Olavi laulaa. Pätee myös omalla kohdallani,
liikkuminen saa minut raukeaksi ja iloiseksi.
Tekniikka on jotenkin laskenut tasoaan, kun
oma soittimenikin lopetti yhteistyön jälleen kerran,
enkä millään ymmärrä miksi. Mutta eipä tuo
mitään loppujen lopuksi haitannut, kun olin jo
ihan asuntolan nurkilla. Kävin ostamassa jääteetäkin.

Minusta on jotenkin ihanaa olla naisellinen aina, kun
on mahdollisuus. Ja se mahdollisuus olisi kuitenkin
tarjolla aina. On ihanaa laittaa punaista huulipunaa ja
olla kaunis. Minulle ei oikein tuo punainen huulipuna vaan
pue, huuleni ovat pienet, mikä harmittaa.
Olen perinyt kasvonpiirteeni äidiltäni. Olen myös
tehnyt ainakin kerran sen virheen, että olen syyttänyt
siitä äitiäni. Sehän ei ole äitini vika, se ei ole oikeastaan
vika, kuin geeneissä.
Olen lapsesta saakka kuullut, että olen aivan äitini
näköinen. Eikä se ole jäänyt siihen lapsuuteen. Mutta
nyt se tietysti tuntuu erilaisemmalta, kuin lapsena. Eihän
sitä silloin oikein osaa ajatella enempää. Äiti on kuitenkin
minulle tärkeä ollut aina ja tulee aina olemaankin.
Jotenkin äiti-tytär suhteemme on viime aikoina muuttunut paljon
läheisemmäksi. Äiti on minulle nykyään, kuin paras ystävä. Vielä
viime vuonna pidin äitiä vain ihmisenä, joka minua elättää ja joka
huolehtii kaikista asioistani, joista en osaa ja pysty itse huolehtimaan.
Nyt keskustelen paljon puhelimessakin äidin kanssa, kun emme näe
muuten, kuin viikonloppuisin.
Mietin päivittäin, kuinka vaikeaa tulee olemaan minullekkin, kun
menen au pairiksi. Ikävöin äitiä jo näinä viikkoina, entä sitten kun
menenkin paljon pidemmäksi aikaa pois ja kauas, en voi vain
ottaa bussia ja mennä kotiin. Ajatus tästä alkaa jo tehdä minusta surullista
nyt. Mutta sellaista se on, jonakin päivänä on kuitenkin osattava irrottaa.
Sitten, kun aikuistun ja on aika muuttaa kotoa ja alkaa käydä töissä.
Muistan kuinka pienenä, kun asuimme vielä kerrostalossa, menin
ystäväni luokse yöksi, joka asui aivan viereisessä kerrostalossa.
Olimme parvekkeella ja olin laittanut päähäni muovisen tiaran ja
huomasin parvekkeelta äidin ja isän omalla parvekkeellamme.
Ilmeisesti siinä he kävivät tämän ystäväni vanhempien kanssa
jonkinlaista keskustelua, aloin kuitenkin itkemään ja haluamaan
takaisin kotiin. Niin se vain on, pelkoa. Pelkoa siitä, ettei koskaan
pääsekkään takaisin kotiin, että äiti ja isä hylkäävät minut
siihen. Nukuin lapsena äitin ja iskän vieressä. Tuntui jotenkin turvalliselta.
Nyt tietysti minulla on oma huone ja nukun paljon mieluusti siellä. Mutta
joskus tekisi mieli palata takaisin siihen aikaan, kun kaikki tuntui helpommalta
ja jokainen päivä oli pientä seikkailua.
Minulla on ollut aina rikas mielikuvitus ja olen ylpeä siitä, en vain enään osaa
käyttää sitä mitenkään hyödyksi. Joskus minulle pienen metsikön keskellä ollut
iso kivikin on ollut jokin suuri linna.
Äiti tulee olemaan nyt ja aina minulle rakkain ja paras ystävä. Äiti
on aina osannut hyväksyä minut juuri tälläisenä ja osannut
hyväksyä myös silloinkin, kun pukeuduin hieman hölmösti ja
värjäillyt hiuksiani ties millä väreillä.
Haluaisin esitellä äitini henkilölle, joka joskus tulee jakamaan
elämänsä ehkä minun kanssani.