sick world.

Miltä tuntuukaan olla riittämätön itselleen ja muille. Aina löytyy parantamisen varaa
kaikessa. Minulla itselläni on iso henkilökohtainen ongelma painoni ja oman itseni
kanssa. Kuinka onnelliseksi se tekeekään, jos joku sanoo "Elisa, sä oot laihtunut" , tai
"sä oot tosi kaunis Elisa ilman meikkiäkin".Tosiasia on se, ettei kukaan tee niin, koska olen
itse niin epävarma itsestäni, olen epävarma ympäristöstäni, enkä tunne itseäni niin, kuin
viime vuonna, kun tuntui kaikki helpommalta ja ainoa kotini oli otavassa.
Nyt kaikki on toisin, en tunne vanhoja ystäviäni, en tunne itseäni, olen keskellä
miinakenttää, eikä minulla ole tilaa hengittää. Ei ole enään ketään, kehen uskallan
tukeutua..
Olen kala kuivalla maalla.
En uskalla enään olla vapaa, koska se kostautuu. Olen häkissä ja kun ei ole muuta,
alan miettiä vikojani ja kuinka muut niihin kiinnittävät huomiota. En ole koskaan ollut
niin onnellinen, kuin viime lukuvuonna ja sen jälkeisenä kesänä. Sitten alkoi
kaikki muutos, enkä ole osannut tulla siihen. Tuntuu, kuin minulla ei ole enään samoja
ystäviä, en tunne ketään. On, kuin olisi takaisin yläasteella. Enkä tarkoita tällä pahaa
Otavalaisia kohtaan, mutta minusta tuntuu, että menetän heitä koko ajan enemmän. Minua
ei katsota enään samalla tavalla, en ole enään yksi tärkeä, olen vain yksi sivullinen. Haluaisin
vain pois. En jaksa aina stressata asioita, jotka rikkovat minua jälleen.

Ja mitä tulee itseeni, lukuvuoden jälkeen olin jälleen laihtunut ja jatkoin lenkkeilyä
päivittäin. Sitten se vain jäi kesäkuun jälkeen lähes kokonaan ja syksyllä kokonaan.
Loppu syksystä lenkkeiltiin otavassa, mutta siihen sekin jäi.
Heti kun alkaa lämmetä, alan käymään joka päivä lenkillä.
Vihaan kroppaani, vihaan itseäni, eikö se enään riitä?

Maailma on muovautunut esimerkkien mukaan ja minä olen roskaa.