olen vapaa lailla linnun liitämään.

Miten voi olla kiire viikkolla ilman koulua.
Kävin tänään kävelylenkillä, kun kerrankin oli
ihana aurinkoinen sää. Miten helppo onkaan nauttia
tälläisistäkin pienistä elämän asioista. Hymyilin
ja kuuntelin iloista musiikkia.
"Minä liikun, se saa mieleni rauhoittumaan", niin
kuin Olavi laulaa. Pätee myös omalla kohdallani,
liikkuminen saa minut raukeaksi ja iloiseksi.
Tekniikka on jotenkin laskenut tasoaan, kun
oma soittimenikin lopetti yhteistyön jälleen kerran,
enkä millään ymmärrä miksi. Mutta eipä tuo
mitään loppujen lopuksi haitannut, kun olin jo
ihan asuntolan nurkilla. Kävin ostamassa jääteetäkin.

Minusta on jotenkin ihanaa olla naisellinen aina, kun
on mahdollisuus. Ja se mahdollisuus olisi kuitenkin
tarjolla aina. On ihanaa laittaa punaista huulipunaa ja
olla kaunis. Minulle ei oikein tuo punainen huulipuna vaan
pue, huuleni ovat pienet, mikä harmittaa.
Olen perinyt kasvonpiirteeni äidiltäni. Olen myös
tehnyt ainakin kerran sen virheen, että olen syyttänyt
siitä äitiäni. Sehän ei ole äitini vika, se ei ole oikeastaan
vika, kuin geeneissä.
Olen lapsesta saakka kuullut, että olen aivan äitini
näköinen. Eikä se ole jäänyt siihen lapsuuteen. Mutta
nyt se tietysti tuntuu erilaisemmalta, kuin lapsena. Eihän
sitä silloin oikein osaa ajatella enempää. Äiti on kuitenkin
minulle tärkeä ollut aina ja tulee aina olemaankin.
Jotenkin äiti-tytär suhteemme on viime aikoina muuttunut paljon
läheisemmäksi. Äiti on minulle nykyään, kuin paras ystävä. Vielä
viime vuonna pidin äitiä vain ihmisenä, joka minua elättää ja joka
huolehtii kaikista asioistani, joista en osaa ja pysty itse huolehtimaan.
Nyt keskustelen paljon puhelimessakin äidin kanssa, kun emme näe
muuten, kuin viikonloppuisin.
Mietin päivittäin, kuinka vaikeaa tulee olemaan minullekkin, kun
menen au pairiksi. Ikävöin äitiä jo näinä viikkoina, entä sitten kun
menenkin paljon pidemmäksi aikaa pois ja kauas, en voi vain
ottaa bussia ja mennä kotiin. Ajatus tästä alkaa jo tehdä minusta surullista
nyt. Mutta sellaista se on, jonakin päivänä on kuitenkin osattava irrottaa.
Sitten, kun aikuistun ja on aika muuttaa kotoa ja alkaa käydä töissä.
Muistan kuinka pienenä, kun asuimme vielä kerrostalossa, menin
ystäväni luokse yöksi, joka asui aivan viereisessä kerrostalossa.
Olimme parvekkeella ja olin laittanut päähäni muovisen tiaran ja
huomasin parvekkeelta äidin ja isän omalla parvekkeellamme.
Ilmeisesti siinä he kävivät tämän ystäväni vanhempien kanssa
jonkinlaista keskustelua, aloin kuitenkin itkemään ja haluamaan
takaisin kotiin. Niin se vain on, pelkoa. Pelkoa siitä, ettei koskaan
pääsekkään takaisin kotiin, että äiti ja isä hylkäävät minut
siihen. Nukuin lapsena äitin ja iskän vieressä. Tuntui jotenkin turvalliselta.
Nyt tietysti minulla on oma huone ja nukun paljon mieluusti siellä. Mutta
joskus tekisi mieli palata takaisin siihen aikaan, kun kaikki tuntui helpommalta
ja jokainen päivä oli pientä seikkailua.
Minulla on ollut aina rikas mielikuvitus ja olen ylpeä siitä, en vain enään osaa
käyttää sitä mitenkään hyödyksi. Joskus minulle pienen metsikön keskellä ollut
iso kivikin on ollut jokin suuri linna.
Äiti tulee olemaan nyt ja aina minulle rakkain ja paras ystävä. Äiti
on aina osannut hyväksyä minut juuri tälläisenä ja osannut
hyväksyä myös silloinkin, kun pukeuduin hieman hölmösti ja
värjäillyt hiuksiani ties millä väreillä.
Haluaisin esitellä äitini henkilölle, joka joskus tulee jakamaan
elämänsä ehkä minun kanssani.